Se oikeasti epämiellyttävä totuus

Tällä viikolla tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun Al Gore julkaisi elokuvansa Epämiellyttävä totuus. Elokuvansa ensi-illassa hän julisti maailmalla olevan enää kymmenen vuotta aikaa rajusti hillitä kasvihuonekaasupäästöjä, minkä jälkeen se olisi liian myöhäistä ja planeetta olisi hätätilassa.

Päästöjen hillitseminen jäi Al Goren pelottelusta huolimatta tekemättä. Päinvastoin, päästöjen kasvu vain kiihtyi. Viimeisen kymmenen vuoden aikana ilmakehän hiilidioksidipitoisuus kasvoi 22 miljoonasosaa, joka on noin viidennes koko teollisen ajan eli 265 vuoden aikana tapahtuneesta kasvusta.

Hillitsemistoimenpiteiden puutteesta ei silti ole kyse. Esimerkiksi täällä Suomessa olemme luoneet rahantekoautomaatin kansainvälisille pääomasijoittajille erittäin anteliaiden tuulivoimatukiaisten muodossa. Myllyt eivät tietenkään pyöri silloin kun sähkön hinta ylittää tukien tason eli kovilla pakkasilla, mutta eihän niiden tarvitsekaan.

Tukiaiset ovat osaltaan ajaneet sähkön hintaa ennätyksellisen alas ja tehneet muista investoinneista kannattamattomia, mutta kuluttajien sähkölaskuilla se ei näy, mistä pitävät huolen siirtohintoihin sisältyvät ennätykselliset sähköverot.

Sama ilmiö näkyy huoltoasemilla. Öljyn markkinahinta on alimmillaan kolmeentoista vuoteen, mutta silti bensiinin litrahinta on korkeampi kuin Goren leffan aikaan. Kiitos osittain kalliille etanolille, jota polttoaineeseen on lain mukaan lisättävä, mutta erityisesti polttoaineen korkealle verotukselle. Autoilija maksaa kiltisti ja samalla lainsäätäjä poltattaa hänen moottorissaan maissintähkän kehitysmaan köyhän lapsen suusta.

Rakennamme liian tiiviitä hometaloja, ajamme puhdasta teollisuuttamme ja työpaikkojamme likaisiin maihin, väsäämme risupaketteja, näpertelemme loputtomiin mitättömien yksityiskohtien parissa ja tuhoamme valmiutemme varautua luonnollisiin ilmastonmuutoksiin.

Samaan aikaan maapallon ilmasto ei ole hiilidioksidipitoisuuden kiihtyvästä kasvusta huolimatta enää lämmennyt lähes kahteen vuosikymmeneen, pohjoiset merijäät ovat palautuneet normaalitasolle, eteläiset merijäät ovat nakutelleet useana vuotena uusia laajuusennätyksiä ja jääkarhujenkin kanta on suurimmillaan puoleen vuosisataan. Lisääntynyt hiilidioksidi on sen sijaan lisännyt maapallon vihreyttä ja kasvillisuutta sekä auttanut maanviljelyssä hehtaarisatojen kasvua uusiin ennätyksiin, myös Suomessa.

Mitä vielä pitää tapahtua, että heräämme tästä häpeällisestä unesta oikeasti epämiellyttävään totuuteen, siihen, että meitä on huijattu pahan kerran?

Pasi Matilainen
Puheenjohtaja, Ilmastofoorumi ry
www.ilmastofoorumi.fi

Se oikeasti epämiellyttävä totuus

Tällä viikolla tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun Al Gore julkaisi elokuvansa Epämiellyttävä totuus. Elokuvansa ensi-illassa hän julisti maailmalla olevan enää kymmenen vuotta aikaa rajusti hillitä kasvihuonekaasupäästöjä, minkä jälkeen se olisi liian myöhäistä ja planeetta olisi hätätilassa.

Päästöjen hillitseminen jäi Al Goren pelottelusta huolimatta tekemättä. Päinvastoin, päästöjen kasvu vain kiihtyi. Viimeisen kymmenen vuoden aikana ilmakehän hiilidioksidipitoisuus kasvoi 22 miljoonasosaa, joka on noin viidennes koko teollisen ajan eli 265 vuoden aikana tapahtuneesta kasvusta.

Hillitsemistoimenpiteiden puutteesta ei silti ole kyse. Esimerkiksi täällä Suomessa olemme luoneet rahantekoautomaatin kansainvälisille pääomasijoittajille erittäin anteliaiden tuulivoimatukiaisten muodossa. Myllyt eivät tietenkään pyöri silloin kun sähkön hinta ylittää tukien tason eli kovilla pakkasilla, mutta eihän niiden tarvitsekaan.

Tukiaiset ovat osaltaan ajaneet sähkön hintaa ennätyksellisen alas ja tehneet muista investoinneista kannattamattomia, mutta kuluttajien sähkölaskuilla se ei näy, mistä pitävät huolen siirtohintoihin sisältyvät ennätykselliset sähköverot.

Sama ilmiö näkyy huoltoasemilla. Öljyn markkinahinta on alimmillaan kolmeentoista vuoteen, mutta silti bensiinin litrahinta on korkeampi kuin Goren leffan aikaan. Kiitos osittain kalliille etanolille, jota polttoaineeseen on lain mukaan lisättävä, mutta erityisesti polttoaineen korkealle verotukselle. Autoilija maksaa kiltisti ja samalla lainsäätäjä poltattaa hänen moottorissaan maissintähkän kehitysmaan köyhän lapsen suusta.

Rakennamme liian tiiviitä hometaloja, ajamme puhdasta teollisuuttamme ja työpaikkojamme likaisiin maihin, väsäämme risupaketteja, näpertelemme loputtomiin mitättömien yksityiskohtien parissa ja tuhoamme valmiutemme varautua luonnollisiin ilmastonmuutoksiin.

Samaan aikaan maapallon ilmasto ei ole hiilidioksidipitoisuuden kiihtyvästä kasvusta huolimatta enää lämmennyt lähes kahteen vuosikymmeneen, pohjoiset merijäät ovat palautuneet normaalitasolle, eteläiset merijäät ovat nakutelleet useana vuotena uusia laajuusennätyksiä ja jääkarhujenkin kanta on suurimmillaan puoleen vuosisataan. Lisääntynyt hiilidioksidi on sen sijaan lisännyt maapallon vihreyttä ja kasvillisuutta sekä auttanut maanviljelyssä hehtaarisatojen kasvua uusiin ennätyksiin, myös Suomessa.

Mitä vielä pitää tapahtua, että heräämme tästä häpeällisestä unesta oikeasti epämiellyttävään totuuteen, siihen, että meitä on huijattu pahan kerran?

Pasi Matilainen
Puheenjohtaja, Ilmastofoorumi ry
www.ilmastofoorumi.fi

Kun anarkismi tuli muotiin

On pakko todeta, että anarkismista on tullut muodikasta, kun anarkistiksi julistaudutaan ylpeästi riippumatta siitä, onko oma poliittinen aate lähimainkaan yhteensopiva anarkismin kanssa eli ei. Anarkismille on siis käymässä samoin kuin liberalismille - kaikkihan nimittäin tykkäävät kertoa olevansa liberaaleja samalla molemmin käsin yksilönvapautta tukahduttaessaan.

Anarkismihan tarkoittaa nimensä mukaisesti lyhykäisyydessään esivallan vastustamista ja kieltämistä. Toisin sanoen, anarkistisessa yhteiskunnassa ei olisi valtiota, vaan ihmisten välinen kanssakäyminen kaikissa muodoissaan perustuisi vapaaehtoisuuteen ja sopimusjärjestelyihin.

Jotkut muodin-vuoksi-anarkistit haluavat lisäksi yhdistää anarkismiin kategorisesti kaikenlaisten hierarkioiden vastustamisen, mutta se on mielekästä ainoastaan esivallan osalta, koska valtioon liittyvät hierarkiat ovat pakollisia - siis esivallan edustajien aseellisen väkivallan uhalla pakotettuja. Sen sijaan vapaaehtoisten hierarkioiden (kuten työpaikkojen esimies-alainen-asetelman) vastustaminen ei ole lainkaan mielekästä tai anarkistista, sillä se on muiden ihmisten henkilökohtaisiin vapaisiin valintoihin puuttumista.

Merkille pantavaa eräissä näistä muodin-vuoksi-anarkisteista on se, että anarkismin teoria tuntuu ainakin jollain tasolla olevan hallussa ja heidän kirjoituksensa ovat ainakin pääosin anarkistienkin silmää miellyttäviä. Esimerkkinä mainittakoon tällä hetkellä anarkismin covergirlin rooliin noussut, Puheenvuorossakin blogaava Suvi Auvinen, joka tuntuu sanovan ja kirjoittavan ihan oikeasti anarkistisia juttuja. Mutta sitten kun tarkastellaan tekoja, niin whoa!, mitäs muuta sieltä muodin-vuoksi-anarkistin ulkokuoren alta paljastuukaan kuin pesunkestävä vasemmistoradikaali.

Ei, anarkistiksi julistautumiseen ei riitä se, että kieltäytyy äänestämästä vaaleissa tai vastustaa puoluepolitiikkaa. Jos järjestää tukimielenosoituksia lakkoilijoille ja vastustaa julkisen liikenteen yhtiöittämistä ja yksityistämistä, niin ei ole anarkisti, sillä anarkisti ei voi kannattaa julkista liikennettä. Anarkisti ei voi myöskään kannattaa sosiaaliturvaa tai hyvinvointivaltion palveluja ja pysyä anarkistina. Anarkisti ei voi myöskään lähtökohtaisesti kannattaa ikkunoiden tai muiden paikkojen rikkomista ainakaan silloin, kun ne ovat muiden kuin valtion omistamia, sillä anarkisteilla ei ole mitään muita ihmisiä tai muiden ihmisten yksityisomaisuutta vastaan.

Vasemmistoradikaalit sen sijaan voivat hyvin jättäytyä äänestämästä, sillä hehän harjoittavat aatettaan ulkoparlamentaarisesti. Vasemmistoradikaaleille on luonnollista tukea lakkoilijoita ja estää rikkuritoimintaa sekä vastustaa julkisen liikenteen yhtiöittämistä ja yksityistämistä. Sosiaaliturva (ja sen varassa eläminen) sekä muut hyvinvointivaltion palvelut ovat myös vasemmistoradikaalien mieleen. Ja koska vasemmistoradikaalit vähät välittävät muiden ihmisten henkilöistä saati omaisuudesta, niin ikkunoiden ja paikkojen hajottaminen ei tuota heille tunnontuskia, vaan pikemminkin tilaisuuden ilmaista itseään ja ottaa tilaa haltuun.

Ymmärrän kyllä, miksi vasemmistoradikaalit haluavat kutsua itseään anarkisteiksi. Käsitteiden rajojen hämärtäminen ja hyvältä kuulostavien käsitteiden - kuten aiemmin liberalismin - omiminen omaan käyttöön palvelee heidän tarkoitusperiään ja auttaa heitä saavuttamaan tavoitteitaan helpommin. Eihän kukaan enää ota kommunistia vakavasti, mutta ilmeisesti kommunistit ajattelevat, että anarkisti saatetaan ottaakin.

Mutta vaikka Suvi Auvisen tavoin kunnioitankin jokaisen itsemäärittelyä näiden poliittisesta positiosta, niin en ymmärrä miksi media lähtee mukaan tähän vasemmistolaiseen käsitteiden uudelleenmäärittelyyn. Eikö median pitäisi olla objektiivista ja raportoida asiat niin kuin ne ovat, eikä niin kuin erilaiset aktivistiryhmät haluavat niiden olevan? Siitä huolimatta media säännönmukaisesti kutsuu näitä selkeän vasemmistolaisia aktivisteja anarkisteiksi, koska he itse kutsuvat itseään anarkisteiksi sitä kuitenkaan olematta.

Toki hektisessä toimitustyössä saattaa käydä niin, ettei yksinkertaisesti ole aikaa selvittää onko joku tosiaan sitä mitä väittää olevansa. Toimittajien työtä helpottaakseni väännänkin nyt rautalangasta: Suvi Auvinen ei ole anarkisti ainakaan tekojensa perusteella, vaikka toisinaan kuulostaakin siltä; Susanna Kaukinen ei ole anarkistia nähnytkään; ja Takku-sivustolla organisoituvat häiriköt eivät ole anarkisteja. Sen sijaan kaikki nämä näyttävät kannattavan punaisen vasemmistoradikalismin eri sävyjä aina punamustaan asti, vaikka haluavatkin esiintyä muodikkaasti anarkisteina.

Lopuksi yksinkertainen nyrkkisääntö feikki-anarkistien paljastamiseksi: jos henkilö kannattaa mitään verovaroin kustannettavaa asiaa, niin hän ei ole anarkisti. Niin ikään yksikään yhteisomistusta kannattava ja yksityisomaisuutta vastustava henkilö ei voi olla anarkisti, sillä yhteisomistuksen ylläpito ja yksityisomaisuuden kiellon toimeenpano edellyttävät jonkinlaista esivallanomaista pakkokoneistoa.

Kansalaisaloitteista allikkoon

Aivan ensimmäiseksi haluaisin onnitella Järkeä tekijänoikeuslakiin -aloitteen puuhamiehiä ja -naisia sekä taustajärjestöjä. Viidenkymmenen tuhannen nimen kerääminen ei ole aivan mitätön saavutus, vaikka sitä nykyisin tukeekin verovaroilla rakennettu sähköinen järjestelmä. Itse en kyllä allekirjoittanut.

Samalla olen tavallaan pahoillani puolestanne, sillä tämä tulee jäämään suuren työsarkanne ainoaksi saavutukseksi eikä menestystä eduskunnassa ole luvassa. Oikeastaan ainoa aloitteenne läpimenoa puoltava asia olisi poliitikkojen tarve vankentaa teatteriesitystä hyväksymällä edes jokin kansalaisaloite, erityisesti juuri eurovaalien alla, mutta siinäkin tulette häviämään aloitteelle tasa-arvoisesta avioliittolaista, jonka läpimeno ei sekään ole kirkossa kuulutettu.

Oikeasti pahoillani olen meidän kaikkien puolesta, sillä muiden kansalaisaloitteiden tavoin myös tekijänoikeuslakialoite todellisuudessa onnistuu ainoastaan hankkimaan lisää yleisöä teatteriin ja kritiikitöntä kirjoittelua demokratiamme edistyksellisyydestä. Olette palkatonta markkinointityövoimaa ja haitallisimmillaan saatte joitakin ihmisiä uskomaan virheellisesti, että politiikkaan ainakin voi ja kannattaa yrittää vaikuttaa.

Siis miettikääpä nyt, ja tämä koskee nyt kaikkien kansalaisaloitteiden puuhailijoita sekä kannattajia, huomatessanne mielestänne jonkin epäkohdan tai suoranaisen vääryyden lainsäädännössä te menette ja anomalla anotte, että voitaisiinko lakia pikkaisen muuttaa, ja jos ja kun muutosanomus ei mene läpi, niin ehkä hiukan purnaatte siitä, mutta hyväksytte sen kuitenkin ja jatkatte väärän lain noudattamista. Voisitteko olla enää yhtään alamaisempia?

Päivi Räsänen oli oikeassa, vaikkakaan hänen raamatullisista lähtökohdistaan en ole samaa mieltä. Väärää lakia ei tule noudattaa ja kansalaistottelemattomuus on kautta historian ollut yksi tehokkaimpia keinoja muutosten ajamiseksi. Ei suinkaan se, että ensin anellaan ja sitten jatketaan alistumista. Väärä tekijänoikeuslakikin tulee murtumaan ja muuttumaan, mutta ei anelemalla, vaan teknologia-avusteisesti siitä vähät välittämällä.

Työväen asiaa nuorten kustannuksella

Aikamme merkityksellisimpiä työmarkkinaongelmia on 1990-luvun alun laman jälkeen pysyvästi korkeaksi jäänyt nuorisotyöttömyys. Se on omiaan poikimaan syrjäytyneisyyttä, muita sosiaalisia ongelmia, tottumattomuutta työelämän vaatimuksiin ja jopa pysyvää riippuvuutta sosiaalivaltiosta. Nämä nuorisotyöttömyyden ongelmat vain pahenevat ajan myötä, kun huoltosuhde muutenkin heikkenee. Nuorten työllisyyden parantamisen luulisi olevan ay-liikkeen asialistalla, mutta päinvastoin ay-liike näyttää tavoitteillaan pahentavan ongelmaa.

Vaikka 15-64-vuotiaiden työttömyys on hieman yli puolittunut lama-ajan lähes 17 prosentista vajaaseen 8 prosenttiin, 15-24-vuotiaiden työttömyys on jäänyt 20 prosentin vaiheille lama-ajan huipusta laskettuaan. Nuorten työttömyyden kehitys on siis jäänyt jälkeen yleisestä työttömyyden kehityksestä. Nuorten osuus työttömistä suhteessa nuorten osuuteen työvoimasta on jopa tasaisesti kasvanut laman jälkeen. Nykyisin nuoria on työttömänä 2,5 kertaisesti heidän osuuteensa työvoimasta nähden. (Lähde: Tilastokeskus.)

Nuorten työllistymisen vaikeuteen on lukuisia syitä, mutta voimme havaita tietyt tekijät selvästi keskeisimmiksi. Nuorillahan on tyypillisesti vähän tai ei lainkaan työkokemusta, jolloin heidän keskimääräinen tuottavuutensa on väistämättä kokeneempia työntekijöitä alhaisempi. Tällöin kaikki, mikä laskee nuorten palkkaamisen kannattavuutta, vaikuttaa heikentävästi heidän työllistymiseensä.

Laman jälkeisenä taloudellisen kasvun aikana yleissitovien työehtosopimusten vähimmäispalkat ovat nousseet yleisen palkkatason mukana. Samalla valtio on kasvattanut voimakkaasti menojaan, joita on rahoitettu muun muassa korotetuilla työllistämisen sivukuluilla. Lisäksi työmarkkinoita koskevaa sääntelyä on lisätty. Esimerkiksi yt-laki koskee nykyisin yhä pienempiä yrityksiä, mikä lisää työllistämisen riskejä ja tekee siitä kalliimpaa.

Nämä kolme tekijää ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että nuorten työllistämisen kannattavuus on merkittävästi heikentynyt ja että nuorten työttömyys ei ole pystynyt pysymään yleisen työttömyyden kehityksen tahdissa. Sen sijaan varsinkin nuorten keskuudessa ovat lisääntyneet vuokra- ja pätkätyöt sekä muut epäsovinnaiset työsuhdemuodot. Jopa korkeasti koulutettujen nuorten keskuudessa erilaiset palkattomat harjoittelut ja tukien varassa kituuttaminen ovat yleistyneet. Myös opiskeluaikojen pidentymisen voi osittain katsoa johtuvan opiskelijoiden epävarmuudesta tulevan työllistymisen suhteen. Näitä nuoria voisikin hyvällä syyllä kutsua työn orjiksi.

Ironisesti nämä tekijät eivät välttämättä ole työttömille nuorille itselleen niitä tärkeimpiä asioita. Esimerkiksi vähimmäispalkkaa pienempi alkupalkka voisi monelle olla käypä, sillä nuorena menot eivät vielä ole suuret ja saatu työkokemus auttaa myöhemmin ansioiden korottamisessa.

Mainituille kolmelle tekijälle on yhteistä myös se, että ne ovat kaikki enemmän tai vähemmän ammattiyhdistysliikkeen tontilla. Nuorten työllisyyttä parantaakseen ay-liike voisi halutessaan ottaa ajettavakseen työehtosopimusten vähimmäispalkkojen joustavuuden tai poistamisen, työllistämisen sivukulujen alentamisen ja sekä yleissitovuuden, yleisen työmarkkinoiden sääntelyn että yt-menettelyiden keventämisen.

Sen sijaan ay-liike näyttää sortuvan lyhytnäköiseen ahneuteen. Vaikka pitkällä tähtäimellä on varmasti kaikille selvää, että nuorten parempi työllistyminen olisi eduksi koko yhteiskunnalle, niin lyhyellä aikavälillä voi ay-liikkeen kannalta ilmeisempää olla, että nuorten parempi pääsy työmarkkinoille lisäisi työn tarjontaa ja siten heikentäisi ay-liikkeen mahdollisuuksia vaatia parempia etuja nykyiselle jäsenistölleen. Katsaus ay-liikkeen nykyisiin tavoitteisiin vahvistaa tämän tulkinnan todennäköisyyttä.

Jos näin on, ay-liikkeestä onkin tullut konservatiivinen, olemassaolevien rakenteiden säilyttämiseen ja status quon ylläpitämiseen tähtäävä voima. Kaukana ovat ne ajat, jolloin ay-liike oli oikeasti edistyksellinen ollen vahvasti mukana luomassa monia koko työväestön asemaa parantaneita uudistuksia. Tosin niinä aikoina ay-liike olikin lähestulkoon vallankumouksellinen vastavoima tilanteessa, jossa yläluokka ja pääoma jakoivat makuuhuoneen kruunun kanssa. Nykyisinhän valtion kanssa naimisissa on nimenomaan ay-liike, jonka ylimmistä johtotehtävistä käydään pyöröoven kautta hallitukseen ministeriksi.

Kun etuoikeudet ennen vanhaan olivat yläluokalla ja heidän yrityksillään – ja jossain määrin ovat toki vieläkin, esimerkiksi pankeilla – niin nykyisin etuoikeuksista nauttii ammattiyhdistysliike. Järjestäytyneen ay-liikkeen asettamista samalla viivalle järjestäytymättömien työntekijöiden kanssa – eli käytännössä mm. yleissitovuuden ja lakko-oikeuden poistamista – ei ole nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä realistista odottaa, vaikka se olisikin tehokkain ja yksinkertaisin keino joustavoittaa työmarkkinoita ja siten parantaa myös nuorten työllisyyttä.

Jos ja kun poliittisen prosessin kautta ei ole löydettävissä ratkaisuja asiaan, voisimmeko viedä markkinatalouden suoraan sen vastustajien luokse? Ehkä ratkaisu olisikin perustaa uusi ammattiyhdistys, joka auttaisi jäseniään, mutta ei ideologisesti tavoittelisi etuoikeuksia eikä sellaisia käyttäisi, vaan päinvastoin ajaisi niiden kumoamista sekä muita työmarkkinoita oikeasti kehittäviä tavoitteita. Sitten kysymys olisikin enää uuden ja vanhan ay-liikkeen markkinaosuuksista.

* * *

Kirjoitus on alunperin julkaistu vappublogina ajatuspaja Liberan blogissa 1.5.2013.

Valtio – ihmiskunnan sosiaalisen järjestäytymisen kruununjalokivi

Ihmiskunnan historian varhaisimmista ajoista saakka (sanotaan vaikka Kainista ja Aabelista lähtien) ihmiset ovat olleet henkirikoksiin taipuvaisia sekopäitä. Silti lukemattomien aikakausien ajan jotain puuttui, jotain mikä pystyisi nostamaan heidän murhanhimoisen maniansa todella suurenmoisiin mittoihin. Vasta hyvin myöhään ihmisen historiassa - ehkä noin 10000 vuotta sitten tai sinnepäin - kauan odotettu läpimurto saavutettiin: ihmiset kehittivät lopultakin valtion. Käyttämällä sen mahdollisuuksia organisointiin, komentoon, väkivaltaan ja ryöstämiseen hallitsijat saattoivat viimeinkin paistatella siihen saakka kuvittelemattomien hirmutekojen kunniassa. Ihmisten ei enää tarvinnut arkipäiväiseen väkivaltaan ja tappoihin. Nyt heidän käsillään oli suunnattomasti hirviömäisempiä saavutuksia kuin mitä ilkeinkään pikkutyranni oli aiemmin voinut saavuttaa tai edes kuvitella.

Nyt ihmiset pystyivät ensimmäistä kertaa saavuttamaan todellista kunniaa. Nyt imperiumien nousu oli realistisen kunnianhimon tavoiteltavissa. Tappaminen yksittäin, kymmenittäin tai sadoittain ei enää määritellyt rajoja ihmisten raivolle, sillä nyt tappamisesta tuhansittain ja kymmenin tuhansittain oli tullut mahdollista, kuten myös raiskaamisesta ja ryöstelystä riittävissä määrin tyydyttämään kaikki paitsi kaikkein kieroituneimman psykopaatin. Enää ei ihmisen tarvinnut tyytyä murhaamaan veljeään, vaimoaan tai lähikylän tovereitaan. Nyt suurista määristä etäisiä vieraita tuli mahdollisia kohteita. Todellakin, kiitos valtion ällistyttävien mahdollisuuksien, nyt hallitsija saattoi kuvitella tuhoavansa kokonaan kokonaisen yhteiskunnan.

Ei siis ihme, että ihmiset ovat osoittaneet sellaista kunnioitusta valtiota kohtaan ja syytäneet sille korkeimmat ihailunsa ja syvimmät uskollisuutensa. Jokaisen ajattelevan ihmisen on havaittava, että ilman valtiota ihmisten pahantahtoisuutta kuristavat rajoitukset asettivat lähes sietämättömän paineen heidän luontaiselle himolleen teurastaa lähimmäisiään ja tuhota vihollistensa omaisuudesta ne viimeisetkin rippeet, jos niitä ei voinut varastaa tai kaapata lunnaiden toivossa.

Valtion nousun myötä valtiomiehistä tuli mahdollisia - miehistä, joiden unelmat syleilivät todella mahtavia seikkailuja ja hankkeita riistämisessä, sortamisessa, ryöstämisessä ja massasekasorrossa. Ja suurimmista valtiomiehistä saattoivat syntyä suurimmat imperiumit. Mitä murhetta meidän täytyykään tuntea kuvitellessamme tympeää vaihtoehtoista historiaa ilman mahtavaa Rooman valtakuntaa: emme voi edes ryhtyä kuvittelemaan, että valtioton yhteiskunta olisi saanut pystytettyä teiden varsille seipäiden nokkaan edes kymmenyksen niistä kaikista hakatuista ihmisten päistä tai naulattua risteille edes kymmenystä niistä kaikista miehistä kestämään pitkitettyä kärsimystä ennen kiitollista kuolemaansa.

Vastaavasti mahtavat Kiinan, Persian, Mongolian, atsteekkien, inkojen ja muiden historian sivuja täyttävät imperiumit antavat kirkasta väriä historialle, joka muuten olisi ollut yksitoikkoista ihmisten touhuilua taloudellisen, taiteellisen ja kirjallisten luovuuden ja rauhanomaisen kanssakäymisen parissa, toinen toisilleen tehtyjen merkityksettömien ja pikkumaisten kiltteyden ja myötätunnon tekojen maustamana. Ei yksilö, ei perhe eikä jengi olisi voinut saada aikaan sellaista tuhoa, johon suuret valtiot ja, a fortiori, mahtavat imperiumit pystyivät. Vain ihmiskunnan ylivertainen saavutus sosiaalisessa järjestäytymisessä - valtio - pystyi hoitamaan homman.

Joten, kun seuraavan kerran tapaat kokkarin, kepulaisen, demarin, persun, vassarin, vihreän, liberaalin, kommarin, ja mitä näitä nyt onkaan, pysähdy ja purista hänen kättään. Osoita hänelle asianmukaista kunnioitusta palveluksestaan elävänä ruumiillistumana ideologialle ja instituutiolle, jotka viimeinkin sallivat ihmislajin katkaista siteet, jotka olivat rajoittaneet sitä ammoisista ajoista lähtien ja siten lopultakin mahdollistivat hirmutekojen, kuoleman ja riistämisen suurimmat saavutukset. Kunnia sinne mihin kunnia kuuluu, ystäväni.


Artikkeli on vapaasti muokaten käännetty The Bastiat Circle -blogin julkaisemasta Robert Higgsin artikkelista "The State - Crown Jewel of Human Social Organization", *.mises.orgin CC-BY-lisenssiä kunnioittaen.

Joukkomurhien sankarit

Tuoreimman Connecticutin Newtownin kouluampumisen jälkeen olemme saaneet lukea sankariopettajista, jotka oman henkensä uhalla suojelivat lapsia ampujalta. Ei varmaan ole kovin montaa kunnioitettavampaa asiaa kuin toisten suojelu vapaaehtoisesti. Valitettavasti tällä kertaa sankarien toiminnasta huolimatta murhaajan saldo oli kerrassaan järkyttävä. Ehkäpä apuvälineiden kanssa tilanne olisi ollut toinen.

Kaikki muistanevat Columbinen kouluampumisen vuodelta 1999, jolloin kaksi oppilasta murhasi 13 ihmistä ja haavoittivat 21 muuta. Columbine oli valtava mediatapaus ja tekipä lippalakkipäinen ohjaaja siitä elokuvankin. Monien mielestä Columbine aloitti kouluampumisten trendin varsinkin mediamylläkällään, innostaen seuraajia tavoittelemaan yhtä suurta "mainetta".

Harvempi muistanee Pearl High'n kouluampumisen vuodelta 1997, puolitoista vuotta ennen Columbinea. Silloin 16-vuotias oppilas puukotti ensin äitinsä kotonaan ja meni sitten koululleen ampumaan ex-tyttöystävänsä sekä tämän ystävän kuoliaiksi, minkä lisäksi hän haavoitti seitsemää muuta. Tämän jälkeen hän aikoi mennä jatkamaan surmatöitään toiselle koululle, suunnitellen välttävänsä siten poliisit, joilla menisi aikaa selvittää ensimmäisen koulun tilanne.

Sillä välin koulun apulaisrehtori oli mennyt autolleen hakemaan siellä säilyttämänsä .45 Coltin, jota ei kouluun sisälle tietenkään saanut tuoda. Apulaisrehtorin haettua aseensa ampuja oli juuri palaamassa autolleen. Apulaisrehtori onnistui pysäyttämään hänet aseella uhaten ja pidättelemään häntä poliisin tuloon saakka. Ties kuinka monta henkeä hän niin tehdessään pelasti. Varmaa lienee ainakin se, että apulaisrehtorin sankarillisen toiminnan ansiosta Pearl High ei noussut samanlaiseen maailmanmaineeseen kuin Columbine myöhemmin.

Itse asiassa, kun tarkastellaan viime aikaisia amerikkalaisia joukkomurhia, kouluampumiset ja muut vastaavat mukaanlukien, niin aineistosta nousee esiin mielenkiintoisia seikkoja.

Ensinnäkin, noin puolet joukkomurhaajista tappaa itsensä, ja suuri osa näistä tekee niin jo ennen kuin poliisit ovat lähelläkään. Heitä ei siis poliisi olisi edes voinut pysäyttää. Loput itsensä murhaavista tekevät niin kun kuulevat poliisien sireenit tai kun ovat poliisien piirittämiä. Niin Connecticutin ampuja kuin molemmat kotimaiset kouluampujatkin kuuluvat tähän joukkoon. Näissä tapauksissa poliisin saapumisen voidaan katsoa keskeyttäneen surmatyöt.

Toisekseen, niissä tapauksissa kun siviili onnistuu pysäyttämään joukkomurhaajan, niin kuolleiden määrä on keskimäärin 2,3. Itse asiassa aineistossa on vain yksi tapaus, kun siviilin pysäyttämä joukkomurhaaja ehti tappaa enemmän kuin kolme ihmistä, nimittäin vuoden 2011 Tucsonin ampujan kuusi uhria. Edellä mainittu Pearl High'n tapaus ja 16 muuta tapausta 32 tapauksen relevantista aineistosta kuuluvat tähän joukkoon.

On muuten hyvä huomata, että kaikki joukkomurhaajan pysäyttäneistä siviileistä eivät olleet aseistautuneita, vaan sankartekoihin kyettiin aseettomanakin, vaikka vastapuolella yli yksi tai useampi tappava ase. Ase toki auttaa sankariakin, sillä aineiston mukaan aseellisten siviilien pysäyttämien joukkomurhaajien uhriluku oli keskimäärin 1,8, kun taas aseettomien siviilien pysäyttämien uhriluku oli keskimäärin 2,6. Tutkitussa aineistossa vain yksi sankari sai itse surmansa pysäyttäessään joukkomurhaajan.

Vastaavasti silloin, kun poliisin saapuminen tai toiminta pysäytti joukkomurhaajan, keskimääräinen kuolleiden määrä oli 14,3, eli yli kuusinkertainen määrä siviilien pysäyttämiin tapauksiin nähden. Edellä mainitut Columbine ja Newtown sekä 13 muuta tapausta aineistosta kuuluvat tähän joukkoon.

Siis noin puolet ampuma-aseilla Yhdysvalloissa tehdyistä joukkomurhista päättyy ampujan itsemurhaan, eikä poliisilla ole koskaan tilaisuutta pysäyttää niitä. Näissä tapauksissa vain paikalla olevilla siviileillä olisi mahdollisuus ampujan pysäyttämiseen. Tämä lienee jo sinänsä tärkeämpi havainto kuin itse tilasto. Poliisin saapumisen ja toiminnan varaan laskeminen joukkomurhan pysäyttämiseksi on parhaimmillaankin yhtä hyvä kuin kolikonheitto. Joku voisi sanoa, että meillä Suomessa ei edes sitä, ainakin jos siitä toiminnasta puhutaan.

Hämmästyttävää on kuitenkin se, että oli hän sitten aseeton tai ei, niin siviilin päätös ryhtyä leikkimään sankaria näyttää pelastavan paljon henkiä. Ja kuten näimme, siviilin aseistautuneisuudesta näyttää olevan hänelle apua tappavia aseita kantavan ja käyttävän murhaajan pysäyttämisessä, vaikka ero aseettomien ja aseellisten sankarisiviilien välillä ei olekaan lähellekään niin merkittävä kuin sankareiden ja poliisia odottelevien siviilien välillä.

Joten kun otetaan huomioon, että siviilien pysäyttämissä joukkomurhissa kuolee paljon, paljon vähemmän ihmisiä, että vain siviileillä on mahdollisuus joukkomurhaajien pysäyttämiseen noin puolessa tapauksista, ja että aseelliset siviilit pärjäävät joukkomurhaajien pysäyttämisessä hieman paremmin kuin aseettomat sankaritoverinsa, niin etkö toivoisi näillä oman henkensä riskeeraavilla sankareilla olevan kaikki mahdolliset apuvälineet saatavillaan niin halutessaan?

Michiganin osavaltio salli juuri äskettäin - itse asiassa vain päivää ennen Newtownia - aseenkantoluvan saaneiden kantaa aseitaan myös koulualueilla. Saman tempun tekee eräs koulupiiri Teksasissa, ja onpa vastaavasta muutoksesta puhetta myös Floridassa. Ottaen huomioon, että kouluampujat ovat järjestään pelkureita - sillä mitä pelkurimaisempaa on kuin mennä varmasti aseettomaksi tietämäänsä kouluun ampumaan lapsia ja ampua sitten vielä itsensä etteivät joutuisi vastaamaan teoistaan - niin lienee turvallista väittää, että Michiganissa, Teksasissa ja Floridassa ei tulla näkemään yhtään uutta Columbinea tai Newtownia, tai jos nähdäänkin, niin uhriluvut muistuttavat varmasti enemmän Pearl High'ta kuin kahta muuta mainittua.

Kahden Vallan ja Niiden Muiden Maan Tarina

Olipa kerran maa, jota kutsuttiin Kahden Vallan ja Niiden Muiden Maaksi. Se olikin vallan erikoinen maa, sillä siellä jokainen asukas sai itse päättää, minkä hallintomuodon alaisuuteen kuului. Tähän oli lopulta päädytty, kun kaikki olivat kyllästyneet väittelemään siitä, mikä hallintomuoto olikaan paras.

Ensimmäinen ja vanhin Valta oli Monarkia. Siinä monarkilla, eli kuninkaalla tai kuningattarella, oli oikeus tehdä kaikki haluamansa jäseniään koskevat päätökset halutessaan ihan yksinään, jos kohta usein neuvonantajiaan kuunnellen. Vaikka jäsenmäärältään Monarkia oli maan pienin Valta, sen jäsenet olivat sitäkin ylpeämpiä valinnastaan. Heille oli kunnia-asia, että heidän hyvästään huolehti heidän puolestaan sillä erää kaikkien rakastama kuningas Yrjö I, ja mielellään he kuninkaalle siitä hyvästä veroa maksoivatkin.

Toinen Valta oli Demokratia. Siinä jäsenten enemmistöllä - tai oikeastaan heidän valitsemansa eduskunnan enemmistöllä - oli oikeus tehdä kaikki haluamansa jäseniään koskevat päätökset. Demokratia oli jäsenmäärältään ylivoimaisesti suurin Valta, ja senkin jäsenet olivat kovin ylpeitä valinnastaan. Ja olihan se hienoa, että jokainen pääsi säännöllisesti äänestämään, jos nyt ei itseään koskevista asioista suoraan, niin ainakin niistä ihmisistä, jotka asioita keskenään päättivät. Jo se oikeus riitti, vaikka jokaisissa vaaleissa melkoinen osa äänestäjistä ei saanutkaan kannattamaansa edustajaa läpi eduskuntaan, jolloin heitä koskevista asioista päättivätkin ihmiset, joita he eivät kannattaneet tai ehkä jopa vastustivat. Jo vain sen vuoksi kannatti Vallalle verojakin maksaa, iloisin mielin oikein.

Ja sitten olivat Ne Muut. He eivät oikeastaan olleet mikään Valta, sillä he olivat valinneet olla ottamatta itselleen vallanpitäjiä ja päättivät sen sijaan omista asioistaan ihan itse. Siinä missä Monarkistit ja Demokraatit melkeinpä ymmärsivät toisiaan, vaikkakin pitivät omaa valintaansa tietenkin parempana, niin kumpikaan ryhmä ei voinut oikein käsittää saati hyväksyä Niitä Muita. Sillä kaikkihan tiesivät, että ihmiset tekevät virheitä, ja juuri siksi ihmiset tarvitsevat muita ihmisiä - kuninkaita tai kansanedustajia - tekemään päätöksiä puolestaan. Mitä siitäkin nyt tulisi, jos kaikki joutuisivat itse harkitsemaan tekojensa seuraukset ja kantamaan itse vastuun virheistään? Juuri siksi Ne Muut olivat Monarkistien ja Demokraattien mielestä kovin omituisia ja miellyttävimmillään mahdollisimman kaukaa kierrettyinä. Veroakaan ne luopiot eivät kenellekään maksaneet!

Monet asiat voivat vaikuttaa sangen monimutkaisilta, kun samassa maassa asuvat vieretysten niin Monarkian kuin Demokratiankin jäsenet ja vielä Ne Muutkin. Esimerkiksi katujen ja teiden rakentaminen voi tuntua äkkiseltään mahdottomalta ajatukselta. Niitähän tarvitsevat kaikki, mutta mielellään niistä ei kukaan mitään maksa, liikkumisenhan tulee olla vapaata. Mutta yllättävän helposti, kuin aivan itsekseen Kahden Vallan ja Niiden Muiden Maassa oli tämäkin ongelma ratkaistu, kun jokainen Valta hoiti itse jäsentensä tarvitsemat tiet ja Ne Muut sitten omansa.

Monarkiassa katujen ja teiden rakentaminen oli yksinkertaista, eikä siitä tarvinnut käydä aiheetonta julkista debattia. Kuningas vain päätti, mihin ne rakennetaan, määräsi miehet töihin ja sillä selvä. Neuvonantajiensa avustuksella hän ymmärsi rakennuttaa ne yhtäältä niin, että voutien työ helpottui ja kuninkaalle kuuluvat verot tulivat varmasti kerätyiksi, ja toisaalta niin, että kuninkaan alamaiset pääsivät kulkemaan mahdollisimman tehokkaasti ja siten sekä tuottamaan että säästämään mahdollisimman paljon varallisuutta verotettavaksi. Ihan jokaisen Monarkistin kotipihaan saakka kuningas ei edes päällystämätöntä katua vienyt, mutta asianomaiset kyllä ymmärsivät kuninkaan varmasti päättävän parhain päin, olihan hän sentään kuningas. Ja kun kuningas pystyi käyttämään henkilökohtaista omaisuuttaan - siis alamaisiaan - vakuutena, hän myös sai halvalla velkaakin myös lempitiehankkeisiinsa, niin alamaisia ei tarvinnut verottaa aivan liikaa.

Demokratiassa katujen ja teiden rakentamista koskeva julkinen debatti sen sijaan tuntui toisinaan tärkeämmältä kuin se niiden rakentaminen. Vaalilupauksia annettiin, siltoja rumpuineen vaadittiin vaatimasta päästyäänkin ja teiden - yleensä kehnosta - kunnosta kailotettiin niin, että naapuripitäjäänkin varmasti kuului. Ja kyllähän niitä katuja ja teitä sitten debatin seurauksena paljon rakennettiinkin, sillä kyllähän jokaisen kansalaisen oikeus oli asua hyvien liikenneyhteyksien päässä sekä päällystetyn, leveän kadun varressa, hidastetöyssyineen ja liikennevaloineen tietenkin, missä tahansa nyt sitten sattui asumaankaan. Ja toki tällaiseen jaloon tarkoitusperään kannatti Vallan ottaa velkaakin, kun verovaroille oli ne monen monta muutakin käyttökohdetta.

Entäs sitten Ne Muut? Heillähän ei varmaan ollut katuja ja teitä lainkaan, kun ei ollut Valtaa niitä rakentamassa, vai kuinka? No, ei aivan, kyllähän heilläkin katuja ja teitä oli, mutta lähinnä omien tarpeiden mukaan. Samoilla alueilla asuvat perustivat katu- ja tieyhdistyksiä rakentaakseen alueelleen riittävät mahdollisuudet kulkemiseen. Samoin tekivät yritykset; esimerkiksi kaupunkien keskustojen katuja rakensivat ja ylläpitivät liikeyritysten katuyhdistykset, jotta niiden asiakkailla olisi riittävän helppoa ja mukavaa päästä niiden luokse. Keskimääräistä yritteliäämmät yksilöt vastasivat myös tieverkostosta, jota ja jonka rahoitusmenetelmiä he jatkuvasti kehittivät tehdäkseen liikkumisestä ja siitä maksamisesta riittävän helppoa ja turvallista asiakkailleen. Toki jotkut Niistä Muista saattoivat jäädä ilman leveää päällystettyä katua kotiovelleen saakka, mutta tällöin jokainen ymmärsi, että asianomainen halusi asua mieluummin juuri siinä eikä leveän päällystetyn kadun varressa.

Jos sitten kävi niin, että aiottuun tien tai kadun paikkaan oli jo toinen Valta tai jopa joku vallattomista jo väylän avannut, niin sen käyttö korvattiin asianomaiselle pyydetyn hinnan mukaan, ellei sitten haluttu välttämättä rakentaa omaa.

Niin Kahden Vallan ja Niiden Muiden Maassa päivät ja asiat soljuivat eteenpäin. Pientä liikehdintää jäsenmäärissä toki tapahtui ajan myötä. 

Monarkistit olivat varsin vakiolukuisia, sillä heitä yhdisti luja usko kuninkaansa mainiouteen, eivätkä he hevin siitä luopuneet, mutta eivätpä he myöskään kovin herkästi muita siitä vakuuttaneet. Silloin tällöin joku Monarkisti menetti uskonsa tai päätyi uskomukseen, että valta kuuluu kansalle eikä ole mikään periytyvä ominaisuus, jolloin hän luonnollisesti liikahti Demokratian puolelle; eihän hän nyt sentään saattanut uskoa, että ihmisten tulisi päästä itse päättämään asioistaan - siitähän vasta sekasorto syntyisi!

Demokratian ja Niiden Muiden välillä tapahtui sen sijaan enemmän liikehdintää, mutta enimmäkseen yhteen suuntaan. Sillä mitä vanhemmaksi Demokratia kävi, sitä enemmän siihen kyllästyivät ne, jotka useimmin jäivät äänestyksissä tappiolle, mutta silti joutuivat maksamaan muiden päätösten kustannukset, puhumattakaan niistä, jotka eivät enää viitsineet osallistua turhina pitämiinsä äänestyksiin lainkaan. Oli vain ajan kysymys milloin he vaihtaisivat Niihin Muihin, kunhan ensin pääsevät yli Vallan kulttuurin Niihin Muihin kohdistamista ja heidän mieliinsä syövyttämistä ennakkoluuloista. Toisinaan myös joku Niistä Muista saattoi haluta vaihtaa Demokratiaan, mutta yleensä he olivat niitä, jotka eivät tahtoneet onnistua itsensä elättämisessä, mutta jotka olivat liian ylpeitä pyytääkseen muilta apua ja sen sijaan katsoivat, että heillä oli oikeus muiden kustantamaan elatukseen.

Sitten eräänä vähemmän kauniina päivänä Yrjö I:n jo kuoltua ja hänen poikansa Yrjö II:n perittyä valtaistuimen asiat muuttuivat. Yrjö II nimittäin vanhojen neuvonantajiensa vastustuksesta huolimatta päätti, että kaikilla Kahden Vallan ja Niiden Muiden Maan asukkailla oli oikeus päästä nauttimaan hänen hallinnostaan ja tietenkin hänellä oikeudestaan verottaa heitä kaikkia. Olihan hän pienestä pitäen kasvanut uskomaan, että kuningas on aina oikeassa ja voi tehdä mitä tahansa.

Mutta eipä hän voinutkaan. Sillä jos jokin asia yhdisti maassa niin Monarkisteja, Demokraatteja kuin Niitä Muitakin, niin se oli se, että jokaisella on oikeus valita oma hallintomuotonsa. Toki osa Monarkisteista siitä huolimatta luotti nuoreen kuninkaaseensa kuin kallioon ja antoi periksi periaatteelleen, mutta suuri osa ei moista röyhkeyttä pureksimatta niellytkään. Sen sijaan he päättivät joukolla vaihtaa hallintoa ja valitsivat itselleen uuden monarkin. Yht'äkkiä Yrjö II:lla ei ollut lähimainkaan riittävästi resursseja edes yrittääkseen levittää jalomielisyytensä hedelmiä Maan muiden asukkaiden iloksi. Sen sijaan hänellä oli huomattavasti entistä vähemmän alamaisia sekä varteenotettava kilpailija, nimittäin kuningatar Martta I, jolla oli modernimpi ote Monarkiaan. Pitääkseen loput alamaisensa itsellään Yrjö II:nkin oli pakko kehittää lähestymistapaansa.

Siitä pitäen maa tunnettiin Kolmen Vallan ja Niiden Muiden Maana.

Maassa, jossa eri hallintomuotojen kansalaiset sekä Ne Muut asuvat vieretysten, ei tietenkään mikään pysy salassa. Niinpä myös Yrjö II:n aikeet kantautuivat sekä Demokraattien että Niiden Muiden korviin. Ne Muut eivät olleet uutisista moksiskaan, sillä heitä eivät "valtalaisten" kulloisetkin hapatukset juurikaan kiinnostaneet. Samaa vanhaa. 

Demokraattien keskuudessa osa keskeisistä kansanedustajista sen sijaan kiinnostui Yrjö II:n ajatuksesta ja alkoi kallistua sen kannalle, tosin sillä erotuksella, että heidän mielestään jokaisella Kolmen Vallan ja Niiden Muiden Maan asukkaalla oli oikeus nauttia Demokratian tarjoamaan autuuteen sekä Demokratialla tietenkin oli oikeus kaikkien verottamiseen. Lisäksi suurempi väestö auttaisi Valtaa saamaan enemmän lainaa, mikä alkoi olla Demokratialle jo hieman hankalaa sen velkapotin kerryttyä varsin mahtavaksi. Yrjö II:n kokemuksesta viisastuneena he eivät kuitenkaan lähteneet ajamaan asiaa eduskunnassa heti. 

Sen sijaan he käynnistivät kampanjan, jonka tarkoitus oli vähitellen saada Demokratian jäsenten enemmistö heidän kannalleen. He pitivät suljettuja seminaareja, joissa heidän omien puolueidensa jäseniä koulutettiin ymmärtämään uusi oppi ja kannustettiin kirjoittamaan asiasta lehtien yleisönosastoille. He järjestivät avoimia tilaisuuksia, joihin he kutsuivat keskustelemaan vain sellaisia asiantuntijoita, tiedemiehiä ja vaikutusvaltaisia persoonia, joiden he pystyivät luottamaan kertovan asiaansa puoltavia mielipiteitä. He pystyttivät suuren tieteellisen organisaation, jonka virallisena tehtävänä oli tutkia puolueettomasti asian kaikkia puolia ja epävirallisena tehtävänä päätyä suosittelemaan tiettyä lopputulosta, minkä varmistivat organisaation avainrooleihin palkatut luottohenkilöt. Kaikki tämä verovaroin, tietenkin.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että Demokratian jäsenten enemmistö vähitellen pääsi jyvälle Demokratian autuuden levittämisestä muillekin Maan asukkaille, sekä tietenkin niistä eduista, joita he voisivat itselleen sen ansiosta vaatia. Mielipidetiedustelujen näyttäessä vihreää kansanedustajat tiesivät, että oli aika nostaa kissa pöydälle ja ryhtyä ottamaan Monarkioiden jäseniä sekä Niitä Muita Demokratian alaisuuteen.

Kaikesta varautumisestaan huolimatta Demokratian kansanedustajat onnistuivat jättämään huomiotta Maansa asukkaiden tärkeimmän arvon, vapauden valita hallintomuotonsa, ja sen, että edelleen suuri vähemmistö Demokratian jäsenistä heidän muuten hyvin onnistuneesta kampanjastaan huolimatta sitä arvoa kannatti. Ja luonnollisesti suuri osa tästä vähemmistöstä perusti Toisen Demokratian ja valitsi itselleen uudet kansanedustajat.

Siitä pitäen maa tunnettiin Neljän Vallan ja Niiden Muiden Maana.

Mutta Ensimmäisen Demokratian kansanedustajia ja jäseniä ei vähemmistön petturuus hetkauttanut. Se oli edelleen Maan suurin Valta ja sillä oli vielä resursseja sekä erityisesti luotonsaantikykyä muiden Valtojen ja Niiden Muiden alistamiseksi, varsinkin ottaen huomioon niiden alistamisesta saatavat verotulot ja luottoluokituksen vahventumisen.

Muut Vallat eivät tietenkään moisista suunnitelmista pitäneet. Ne alkoivat välittömästi varustautua puolustukseen tai ehkäpä joka parhaaseen puolustukseen eli hyökkäykseen.

Tällä kertaa myös Ne Muut lotkauttivat korviaan valtalaisten hapatuksille. Vuosia ja vuosikymmeniä he olivat eläneet rauhassa sekä keskenään että valtalaisten kanssa ja saaneet jokainen hoitaa omat asiansa itse parhaaksi katsomallaan tavalla. Kas kummaa, heidän varallisuuttaan ei oltu tuhlattu tarpeettomiin teihin ja katuihin, laiskuuteen ja välistävetämiseen kannustaviin tulonsiirtomekanismeihin, toistensa vangitsemiseen uhrittomista rikoksista ja niin edelleen. Ja kas kummaa, he olivatkin moninverroin varakkaampia kuin valtalaiset maanmiehensä; jopa heidän vähiten ansaitsevillaan meni kaikilla mittareilla paremmin kuin valtalaisten keskiluokkaisilla ja vähän ylempiluokkaisillakin.

Ensimmäisen Demokratian pyrkimyksistä suivaantuneena hyvin, hyvin moni Niistä Muista päätti muuttaa käyttäytymistään. Ensinnäkin, moni päätti käyttää entistä suuremman osan varallisuudestaan turvallisuuspalveluihin. Vielä useampi päätti käyttää vielä suuremman osan varallisuudestaan itsensä hemmotteluun, sillä turvallisuuspalvelujen lisääminen tuntui oikeasti aika liioitellulta. Ja kun johonkin käytetään enemmän, niin johonkin muuhun on käytettävä vähemmän, eikö vain? Aivan. He kaikki lopettivat Valloille lainaamisen.

Sen pituinen se.

Eettisemmän yrittäjyyden puolesta

Yrittäjän voitontavoittelu, varsinkin onnistunut sellainen, on yksi kauneimpia asioita maailmassa synnytyssalien ulkopuolella. On mahtavaa seurata, kun joku jaksaa vielä yrittää, kasvaa ja tehdä voittoakin yhteiskunnan nykyisin yrittäjän tielle asettamista esteistä huolimatta. Vielä mahtavampaa olisi tehdä sitä itse.

Ja kiitos siitä seisoo missä? Voittoa tavoitellessaan yritykset työllistävät ihmisiä ja tuottavat heille tarpeellisia hyödykkeitä ja palveluita. Siitä vastineeksi päivääkään oikeaa työtä saati yrittäjyyttä kokemattomat poliitikot ja blogistit huutelevat puskista, että työnantajat riistävät työntekijöitä ja nettoavat heillä. Työllistämisessä ja tuottamisessa ei ole vikaa, mutta voittoa siitä ei ilmeisesti saisi saada.

Yksi harvoista järkevistä kohdista Suomen lainsäädännössä on osakeyhtiölain 5 §, Toiminnan tarkoitus: "Yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin." 

Toki on kyseenalaista, tarvitsisiko tällaista itsestäänselvyyttä lakiin kirjata lainkaan, mutta kuvitellaanpa, että tämän sijaan laki sanktioiden uhalla määräisi yhtiöiden toiminnan tarkoitukseksi ihmisten työllistämisen ja palveluiden ja/tai hyödykkeiden tuottamisen, riippumatta yhtiöjärjestyksestä. Lisäksi verotuksella vietäisiin kaikki voitot pois, jos niitä ei työntekijöille jaettaisi. Olisivatko vasemmiston huutelijat sitten tyytyväisiä?

Huutelijat unohtavat (tai eivät vaan ymmärrä...), että sillä voitollakin on tarkoituksensa. Totta, yritykset eivät ole mitään ilman työntekijöitään ja tuotantoaan, mutta ne eivät myöskään ole mitään ilman mahdollisuutta voittoon.

Ilman voittoa yrittäjyydestä tulee korkeintaan harrastustoimintaa ja sen riskit huomioiden moni yrittäjä valitsisi mieluummin palkkatyön, jota sitten riittäisikin entistä harvemmalle, kun yrittäjiä ja yrityksiä olisi vähemmän.

Mutta voitto merkitsee muutakin kuin yrittäjän motivaatiota. Se merkitsee hyvinvoinnin kasvua, resurssien säästämistä ja ekologisuutta.

Jos yrityksen tehtävä olisi ainoastaan työllistää ja tuottaa, niin toiminnan järkevyydellä tai tehokkuudella ei ole sille mitään merkitystä. Vaikka yhden hilavitkuttimen päivässä voisi valmistaa Pentti yksinäänkin käyttäen vain kourallisen verran raaka-aineita, niin tällaiselle yritykselle olisi ihan sama tai jopa parempikin pistää saman yhden päivittäisen hilavitkuttimen valmistukseen myös Salli, Antero ja Kukka-Emily sekä moninverroin raaka-aineita.

Tästä seuraa se, että yhteiskunta menettää sen kaiken muun, mitä Salli, Antero ja Kukka-Emily olisivat voineet tuottaa, jos he eivät olisi tärvänneet aikaansa siihen yhteen hilavitkuttimeen. Lisäksi se hilavitkutin olisi heikkolaatuinen, koska yrityksen tehtävän ollessa työllistää se ei välitä siitä, tehdäänkö työ hyvin eli ei, joten koko poppoo voi aivan hyvin keskittyä työpaikalla kaikkeen muuhun kuin siihen hilavitkuttimeen. Ja tietenkin se hilavitkutin olisi niin kallis, ettei siihen olisi monella varaa, kun työvoimakustannukset olisivat (vähintään) nelinkertaiset ja raaka-ainekustannukset ties mitä. Puhumattakaan tietenkään niistä ylimääräisistä raaka-aineista, jotka olisi hyvin voitu käyttää johonkin muuhun tai jopa jättää sinne vaaran uumeniin luontoa turmelematta.

Jotta yritys voisi tuottaa vuottoa, sen on tehtävä asiat paremmin kuin kilpailijoidensa. Sen on kulutettava vähemmän työvoimaa ja vähemmän raaka-aineita tuottaakseen enemmän tuotteita ja palveluita. Kilpailussa sen on koko ajan kehitettävä toimintaansa tai osaavammat kilpailijat ottavat sen paikan. Tällöin tuotteet sekä palvelut halpenevat jatkuvasti ja työvoimaa sekä raaka-aineita jää enemmän muuhun käyttöön.

Ajan kuluessa tämä kehitys johtaa jopa siihen, että entistä vähemmän työtä tarvitsee enää tehdä ja silti tuotanto on aina vain suurempi. Kaipaako joku muka 12 tunnin työpäiviä, jotka eivät länsimaissakaan ole aivan muinaishistoriaa? Ei kaipaa! Eikö joku muka toivottaisi tervetulleeksi neljän tunnin työpäivää tai työviikkoa? Ne ovat tulossa! Mutta eivät vasemmistolaisen puskista huutelun ja riistäjäksi syyttelyn kautta, vaan vain ja ainoastaan yrittäjien ja yritysten voiton tavoittelun kautta.

Siitä olen sen sijaan huutelijoiden kanssa samaa mieltä, että voittoa ei saisi tavoitella keinolla millä hyvänsä. Kaikki lienevät yhtä mieltä siitä, että on väärin käyttää pakkoa, väkivaltaa tai väkivallan uhkaa voittoa eli siinä tapauksessa ehdottomasti ryöstösaalista tavoitellakseen. Joidenkin suurten yritysten tai suurpääoman harjoittama lainsäädännön ja yhteiskunnan rakenteiden lobbaaminen mieleisekseen on juuri sitä, valtiovallan pakkovallan ja väkivaltamonopolin hyväksikäyttöä omaksi edukseen. Se ei kuitenkaan lopu syyttelemällä kaikkia yrittäjiä tai työnantajia riistäjiksi, vaan yksinkertaisesti ottamalla valtiolta pois sen vallan, jota jotkut suuryritykset (ja eräät muutkin tahot) käyttävät hyväkseen.

Äänestäjän vastuu tekemisistään

Kun Vihreät ehdottivat äänestysiän laskemista 16 vuoteen, Ben Zyskowicz tyrmäsi ajatuksen todeten, että vasta 18-vuotiaana "henkilö on täysi-ikäinen ja vastuussa tekemisistään". Totta, lain mukaan täysi-ikäisyys (useimmilta osin) koittaa 18-vuotiaana, mutta kun ajatellaan esimerkiksi puheena olevaa äänestämistä, niin koittaako vastuu tekemisistään vielä silloinkaan? Milloin äänestäjä onkaan vastuussa tekemisistään?

No, ei tietenkään milloinkaan, kun ajatellaan henkilökohtaista vastuuta. Äänestäjä ei millään tavoin joudu maksamaan, vaikka äänestäisi kuinka tyhmästi tai vaikka äänestyksen valtuuttamat poliitikot tekisivät kuinka tyhmiä päätöksiä. Edes Saksan kansallissosialistista puoluetta vuoden 1932 marraskuussa äänestäneet saksalaiset eivät joutuneet henkilökohtaiseen vastuuseen äänensä antamisesta, vaikka kyseessä lienee kiistatta seurauksiltaan historian kallein vaalitulos, niin rahassa kuin ihmishengissäkin mitattuna. Myöskin Euroopan ja Suomen nykyisiä päättäjiä äänestäneet pääsevät henkilökohtaisen vastuun osalta kuin koira veräjästä, vaikka historia tulee heidänkin aikaansaannoksensa valitettavan hyvin muistamaan.

Kollektiivisesti vastuuta toki joudutaan kantamaan poliitikkojen tekosista, äänestettiin sitten voittajia, häviäjiä tai ei ollenkaan. Esimerkiksi ammoin Saksassa edellä mainittujen vaalien aikaan 5-10-vuotiaat pojat kantoivat kollektiivista vastuuta vuosikymmen myöhemmin pakotettuina tappamaan ja kuolemaan, lukemattomien muiden "vastuunkantajien" ohella toki. Samalla tavoin meidän lapsemme ja lapsenlapsemmekin pääsevät aikanaan kantamaan vastuuta meidän poliitikkojemme tekosista, toivottavasti eivät kuitenkaan yhtä hirvittävällä tavalla.

Jos vastuun kantamisen täytyisi olla edellytys äänioikeudelle, niin kollektiivisen vastuun näkökulmasta vielä syntymättömien ja hedelmöittämättömienkin lasten tulisi saada äänestää. Zyskowicz tuskin kuitenkaan ajatteli kollektiivista vastuuta vaan tarkoitti pikemminkin tuota henkilökohtaista vastuuta. Siinä mielessä poliitikkojenkaan ei pitäisi saada äänestää, hehän sitä vastuuta kantavat vielä vähemmän kuin tavalliset kansalaiset, jotka viime kädessä maksavat kaiken entisten poliitikkojen viettäessä leppoisaa elämää jossain täysin turhissa mutta hyvin tuottavissa palkkioviroissa. Se toki on myönnettävä, että Aatu sentään aikoinaan lopulta kantoi vastuunsa, joskin hyvin pelkurimaisella tavalla.

Entäpä jos tehtäisiin niin, että vaalien lopputulokset saisivat jatkossa koskea vain niissä äänestäneitä? Äänestäneethän äänestämällä ilmoittavat kannattavansa vaalien lopputulosta, äänestivät sitten itse voittajia tai häviäjiä. Äänestämättä jättäneet eivät moista valtuutusta anna, joten ei kai heidän ole oikein joutua vaalituloksista kärsimään, puhuttiin sitten aikuisista, joilla oli parempaakin tekemistä kuin lähteä uurnalle, tai nykyisistä lapsista saati tulevista lapsista, joille ei siihen edes anneta mahdollisuutta?