Minä en ole paha ihminen

Olen ilmastoskeptikko, denialistiksikin haukuttu. Olen ollut skeptikko jo pitkään. Vuonna 2007 perustin skeptisen kansalaisjärjestön, Ilmastofoorumi ry:n ja olen sen puheenjohtaja. Meillä on lähes kaksisataa jäsentä ja viime aikoina uusia jäsenhakemuksia on tullut lähes päivittäin.

Kaltaisiani skeptikoita tai "haalentajia" (lukewarmer), olivat he sitten taviksia kuten minä tai tutkijoita, kuten Roy Spencer, Judith Curry, Richard Lindzen Jr., Willian Happer, Freeman Dyson, Mauri Timonen, Jyrki Kauppinen, Mikko Paunio ja moni, moni muu, haukutaan tosiaan denialisteiksi, viitaten holokaustin kieltäjiin. Meidän sanotaan olevan öljy- tai hiiliteollisuuden palkkalistoilla tai vähintäänkin niiden hyödyllisiä idiootteja. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta.

Mutta ymmärrän mistä pilkka ja vähättely johtuvat. Ymmärrän, että ilmastonmuutos pelottaa ja ahdistaa monia ihmisiä, ja että tarve ilmastoteoille tuntuu suurelta. Ja kuinka muuten voisikaan olla, kun media, poliitikot ja aktivistit rummuttavat päivittäin ilmastonmuutoksen kauhusanomaa kaikille, jotka vähänkin korvaansa asialle letkauttavat, ja itse asiassa vaikka ei kiinnostaisikaan.

Ymmärrän, että monella tämänkin blogin lukijalla huoli ilmastonmuutoksesta on suuri.

Mutta huoli, ja suuri sellainen, se ajaa minuakin eteenpäin. Ei fossiiliteollisuuden "likainen" raha, eikä idioottimainen typeryys, vaan ihan todellinen huoli.

Olen huolissani siitä, että vaikka ilmastotiede ei vieläkään tunne kovin hyvin ilmaston luonnollisia ja moninaisia syklejä, valtamerten kiertoja, pilvisyyden vaihteluita tai auringon aktiivisuuden ja kosmisten säteiden muutosten vaikutuksia, joista monen tuntemus on kansainvälisen ilmastonmuutospaneeli IPCC:nkin mukaan tasolla "Low Level of Scientific Understanding" (Low LOSU, alhainen tieteellisen ymmärryksen taso), niin silti meillä ja muualla ajetaan voimallisesti läpi laajaa ja kauaskantoista ilmastopolitiikkaa, jonka seurauksia ja vaikutuksia ei niitäkään tunneta kovin hyvin.

Olen huolissani siitä, että globaalilla ilmastopolitiikalla haittaamme kehittyvien maiden ihmisten mahdollisuuksia rakentaa parempaa elämää itselleen. Nautimme itse ennenkuulumattomasta yltäkylläisyydestä, joka olisi ollut entisaikojen kuninkaidenkin tavoittamattomissa, mutta samalla olemme valmiita ilmastonmuutoksen varjolla tuomitsemaan kehitysmaat pysyvään köyhyyteen ja kurjuuteen kieltämällä heiltä juuri sen keinon, jolla olemme oman varallisuutemme rakentaneet - nimittäin edulliset fossiiliset polttoaineet.

Ei kaikkein köyhimmillä ole varaa aurinkopaneeleihin ja tuulimyllyihin, vaan ilman fossiilisia he jatkavat kotiensa lämmittämistä ja ruoan valmistamista avotulella sisätiloissa, mikä on Mikko Paunion mukaan erittäin suuri kansanterveysongelma kehittyvissä maissa. Hänen mukaansa ilmastopolitiikka aiheuttaa 200 miljoonaa ennenaikaista kuolemaa kehittyvissä maissa vuoteen 2050 mennessä, kaikista keuhkosyövistä, hengityselinsairauksista ja muista haitoista puhumattakaan.

Olen huolissani siitä, kuinka kotoisella ilmastopolitiikallamme ajamme teollisuutemme ja työpaikkamme kehittyviin maihin kuten Kiinaan ja Intiaan, joissa surkeiden työolojen lisäksi ympäristönsuojelusta piittaamattomuus on vertaansa vailla. Kun suljemme täällä tehtaan, jonka savukaasut on äärimmäisen tarkasti puhdistettu ja muutenkin päästöt ja jätteet käsitellään asianmukaisesti, niin samaan aikaan Kiinassa avataan lukuisia tehtaita ja voimalaitoksia, joiden piipuista ja putkista päästetään ilmaan ja luontoon kaikki saasteet suodattamattomina.

Kiinan suurten kaupunkien saastepilvet ovatkin monille tuttuja uutisista. Minulle ne ovat tuttuja omakohtaisestikin, asuinhan maassa puolitoista vuotta, joskaan en aivan pahimmin saastuneilla alueilla. Mutta kuinka moni tietää, että kolmannes Kiinan pinta-alasta kärsii happosateista? Siitä ongelmasta täällä lännessä päästiin eroon jo niin kauan sitten, että nuorimmat äänestäjämme eivät edes tunne koko termiä.

Kiinassa on muuten reilusti yli 90% maailman tunnetuista varoista niissä harvinaisissa maametalleissa, joita tarvitaan aurinkopaneelien, tuulimyllyjen ja sähköautojen komponentteihin. Kiinalaisen kaivosteollisuuden aiheuttamista järkyttävistä ympäristötuhoista ei voi edes puhua samana päivänä kuin jostain Talvivaarasta, joka niihin verrattuna on kärpäsen paska Tyynessä valtameressä. Kiinalaisten kaivosten läpeensä mustat jätealtaat aiheuttavat syöpiä ja epämuodostumia kymmenien kilometrien säteellä.

Mutta erityisesti olen huolissani siitä, kuinka nämä ja kaikki muut todelliset ympäristöongelmat lakaistaan maton alle käyttämällä sanaa ilmastonmuutos. Jo vuosien ajan ympäristöjärjestöjen ja poliitikkojen retoriikkakin on ollut pelkkää ilmastonmuutosta. Aivan kuin oikeita ympäristöongelmia ei enää olisikaan - tai jos onkin, niin aina ne jotenkin muka johtuvat ilmastonmuutoksesta tavalla tai toisella. 

Rahaa kerätään ja poliittisia toimenpiteitä tehdään enää lähes yksinomaan ilmastonmuutoksen torjumiseksi, kaikkien konkreettisten ja kosketeltavien ongelmien jäädessä ikuiseen paitsioon. Korjautuvatko ne muka ehkäisemällä ilmastonmuutosta? Eivät, eivät todellakaan. Ilmastonmuutoksen ehkäiseminen ei edes ehkäise ilmastonmuutosta, vaikka kuinka paljon kaataisimme rahaa, työtä ja sääntelyä siihen pohjattomaan kaivoon.

Olen huolissani myös siitä, millaisen maailman ja yhteiskunnan me jätämme jälkipolville. Siitä, kuinka lapset ja nuoret ovat päivä päivältä ahdistuneempia ja masentuneempia ilmastonmuutoksen edessä. Siitä, mitä kaikkia mahdollisuuksia he menettävät ylitsepursuavan ilmastosääntelyn ja -verotuksen vuoksi. Siitä, millaista heidän elämänsä on yhteiskunnassa, jossa jokaista pienintäkin tekoa säännellään ja kytätään ilmastonmuutoksen nimissä. Siitä, millaisiin kauhuihin näköalattomuuden ja toivottomuuden tilaan ahdistettu seuraava sukupolvi tulee ryhtymään. Jokelastahan se jo alkoi.

Lisäksi olen huolissani monesta muusta asiasta, kuten liikkumisen ja asumisen jatkumisesta meillä täällä Pohjolassa, meihin kaikkiin kohdistuvan verotaakan kiristymisestä, ja niin edelleen, mutta ikävä kyllä lista on loputon. Mihinpä ilmastopolitiikka ei vaikuttaisi? Suomen ilmastolakikin edellyttää sen vaikuttavan kaikkeen lainsäädäntötyöhön.

Onko tämä kaikki vain hyväksyttävä, jos ilmastonmuutos todella on niin paha asia kuin meille kerrotaan?

Ei, ei todellakaan ole. Niin kutsutun puolentoista asteen tavoitteen kustannuksiksi energiantuotannon uudistamisen osalta IPCC arvioi taannoin jopa 106 biljoonaa euroa vuoteen 2050 mennessä. Toisin sanoen pelkät taloudelliset kustannukset uusiin energialaitoksiin olisivat yli sata miljoonaa miljoonaa euroa vuoteen 2050 tai muutama miljoonaa miljoonaa euroa joka vuosi. Se on pahimmillan kymppitonni vuodessa per suomalainen kotitalous. Eikä se luku edes sisällä lukemattomia muita taloudellisia kustannuksia, eikä tosiaankaan noita edellä mainitsemiani muutamia esimerkkejä ilmastopolitiikan konkreettisemmista haitoista, joita ei voi edes rahassa mitata.

Toisaalta, jos edelleen mitataan rahassa, niin IPCC:n sangen monimutkaisesti muotoiltujen arvioiden mukaan torjumattoman tai ehkäisemättömän ilmastonmuutoksen taloudelliset kustannukset olisivat ilmeisesti noin 1-2% maailman bruttokansantuotteesta vuosittain vuosisadan loppuun saakka. Se on "vain" 0,7-1,4 biljoonaa (miljoonaa miljoonaa) euroa vuodessa menetettyä globaalia kansantuloa. Mittaamattoman paljon sekin, mutta reilusti alle puolet siitä, mitä pelkkä energiantuotannon uudistaminen SR15-mallissa maksaisi.

Olettaen, että IPCC:n lähtökohtaisesti poliittinen näkemys ilmastonmuutoksesta jotenkin sattumalta pitäisi paikkansa, niin IPCC:n omien lukujenkin mukaan tulisi selvästi edullisemmaksi vain kylmästi ottaa vastaan se mitä on tulossa, ja lisäksi välttyisimme kaikilta ilmastopolitiikan haitoilta.

Ja koska kysymys on politiikasta, niin ei ole mitään syytä uskoa, että ilmastopolitiikka koskaan edes osuisi todelliseen maaliinsa, kaikista sen aiheuttamista haitoista ja kustannuksista huolimatta. Mikä massiivinen poliittinen hanke olisi koskaan onnistunut kunnolla, tai edes pieni? Mainitsiko joku jo soten?

Koska huoli on suuri, niin jotain on tehtävä. Ilmastofoorumi ry:ssä kannamme pienen kortemme kekoon paremman huomisen puolesta muun muassa avaamalla uuden hiilipelotonsuomi.fi -sivuston. Toistaiseksi sisältöä on vähemmän kuin tässä blogissa, mutta sivun tarkoitus on antaa toinen näkökulma, tiivistää ilmastopolitiikan ongelmakohdat ja tarjota niihin ratkaisuja, sekä antaa vinkkejä lisätiedon lähteille. Lisäksi esittelemme saman huolen jakavia eduskuntavaaliehdokkaita.

Todellisuus on se, että maailma on parempi paikka kuin koskaan aiemmin. Käyttämällä enemmän fossiilisia polttoaineita ja ydinvoimaa teemme maailmasta vieläkin paremman paikan, myös kaikkein köyhimmille. Emme saa nyt uhrata loistavaa tulevaisuuttamme ilmastopolitiikan alttarille. Älä ahdistu, vaan perehdy myös siihen, mitä sinulle jätetään kertomatta.

Pasi Matilainen
Puheenjohtaja
Ilmastofoorumi ry

Kymppitonni vuodessa ilmastonsuojeluun? Ei kiitos.

Hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n uusi maanantaina julkaistu erikoisraportti SR15 arvioi, että pelkästään energiantuotannon uudistaminen 1,5 asteen tavoitteessa pysymiseksi maksaa jopa 106 biljoonaa euroa vuodeen 2050 mennessä. Joka vuosi puhutaan siis 1,4-3,3 biljoonan euron kustannuksista. 

Biljoonat - kyllä, biljoonat, tämä ei ole käännösvirhe - ovat niin suuria lukuja kahdentoista nollansa kanssa, että lienee syytä tuoda luvut käytännön tasolle.

Jokaiselle maailman ihmiselle jaettuna tämä tarkoittaisi jopa 443 euron vuosittaista kustannusta. Se ei vielä kuulosta pahalta, mutta koska jopa miljardilla ihmisillä on käytettävissään alle tuon verran pelkkään elämiseen vuodessa, on selvää, että maksukykyisille maksettavaa tulee reilusti enemmän.

Suomen ostovoimakorjattu osuus maailman BKT:sta on 0,19 % (IMF 2017). Suomen osuus kustannuksista suhteessa maailman BKT:een olisi siis 2,6-6,2 miljardia euroa vuodessa.

Jokaiselle täysi-ikäiselle suomalaiselle (4,45 milj. v. 2017) maksettavaa tulisi siis 591-1405 euroa vuodessa. Vielä ihan sietokyvyn rajoissa, joskin monen perheen taloudessa alkaa vihloa varsinkin haarukan yläpäässä.

Vaikka lähes kaikki maailman maat ovat mukana ei-sitovassa Pariisin ilmastosopimuksessa, suurin osa maista on sopimuksessa saamapuolella. Käytännössä kustannukset jakautuvat todellisuudessa varakkaiden teollisuusmaiden kesken. Lisäksi ainakin Yhdysvallat ja Australia ovat ilmoittaneet jäävänsä pois talkoista. Suomen osuus OECD-maiden BKT:sta (poislukien Yhdysvallat ja Australia) on 0,67 %.

Jos kustannukset jaetaan siis rikkaiden ja halukkaiden teollisuusmaiden kesken, Suomen osuus on 9,2-22,0 miljardia euroa vuodessa, eli jopa 40 % Suomen valtion ensi vuoden määrärahoista!

Jokaiselle suomalaiselle aikuiselle se tekee sitten jo 2079-4937 euroa per vuosi. Pelkästään globaalin energiasektorin "korjaamiseen", IPCC:n uusimman raportin mukaan. Oletko sinä valmis tähän?

Kun otetaan vielä huomioon työttömät, eläkeläiset, opiskelijat ja muuten vähävaraiset, niin keskiluokkainen ydinperhe ei näistä talkoista selviä edes vaivaisen kymppitonnin vuosikuluilla, hyvä jos pysyy alle kahdessa. Se on pahimmillaan perheen toisen vanhemman vuoden nettopalkka. Joka vuosi, aina vuoteen 2050 asti. Tuleekohan vielä maksettua ylimääräistä ympäristöystävällisistä tuotteista?

Energiasektorin osuus hiilidioksidipäästöistä on kaksi kolmannesta, joten summiin pitää laittaa vielä ainakin puolet lisää, olettaen että muiden sektorien kustannukset ovat linjassa energiasektorin kanssa.

Ja lopuksi: kuka on joskus kuullut valtioiden hankkeesta, joka olisi pysynyt budjetissa? IPCC:n antaman jo valmiiksi tähtitieteellisen hintalapun ylälaitaan on syytä suhtautua vähintäänkin epäilevästi.

-- 

Pasi Matilainen
Puheenjohtaja, Ilmastofoorumi ry (Ilmastofoorumi Facebookissa)

Se oikeasti epämiellyttävä totuus

Tällä viikolla tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun Al Gore julkaisi elokuvansa Epämiellyttävä totuus. Elokuvansa ensi-illassa hän julisti maailmalla olevan enää kymmenen vuotta aikaa rajusti hillitä kasvihuonekaasupäästöjä, minkä jälkeen se olisi liian myöhäistä ja planeetta olisi hätätilassa.

Päästöjen hillitseminen jäi Al Goren pelottelusta huolimatta tekemättä. Päinvastoin, päästöjen kasvu vain kiihtyi. Viimeisen kymmenen vuoden aikana ilmakehän hiilidioksidipitoisuus kasvoi 22 miljoonasosaa, joka on noin viidennes koko teollisen ajan eli 265 vuoden aikana tapahtuneesta kasvusta.

Hillitsemistoimenpiteiden puutteesta ei silti ole kyse. Esimerkiksi täällä Suomessa olemme luoneet rahantekoautomaatin kansainvälisille pääomasijoittajille erittäin anteliaiden tuulivoimatukiaisten muodossa. Myllyt eivät tietenkään pyöri silloin kun sähkön hinta ylittää tukien tason eli kovilla pakkasilla, mutta eihän niiden tarvitsekaan.

Tukiaiset ovat osaltaan ajaneet sähkön hintaa ennätyksellisen alas ja tehneet muista investoinneista kannattamattomia, mutta kuluttajien sähkölaskuilla se ei näy, mistä pitävät huolen siirtohintoihin sisältyvät ennätykselliset sähköverot.

Sama ilmiö näkyy huoltoasemilla. Öljyn markkinahinta on alimmillaan kolmeentoista vuoteen, mutta silti bensiinin litrahinta on korkeampi kuin Goren leffan aikaan. Kiitos osittain kalliille etanolille, jota polttoaineeseen on lain mukaan lisättävä, mutta erityisesti polttoaineen korkealle verotukselle. Autoilija maksaa kiltisti ja samalla lainsäätäjä poltattaa hänen moottorissaan maissintähkän kehitysmaan köyhän lapsen suusta.

Rakennamme liian tiiviitä hometaloja, ajamme puhdasta teollisuuttamme ja työpaikkojamme likaisiin maihin, väsäämme risupaketteja, näpertelemme loputtomiin mitättömien yksityiskohtien parissa ja tuhoamme valmiutemme varautua luonnollisiin ilmastonmuutoksiin.

Samaan aikaan maapallon ilmasto ei ole hiilidioksidipitoisuuden kiihtyvästä kasvusta huolimatta enää lämmennyt lähes kahteen vuosikymmeneen, pohjoiset merijäät ovat palautuneet normaalitasolle, eteläiset merijäät ovat nakutelleet useana vuotena uusia laajuusennätyksiä ja jääkarhujenkin kanta on suurimmillaan puoleen vuosisataan. Lisääntynyt hiilidioksidi on sen sijaan lisännyt maapallon vihreyttä ja kasvillisuutta sekä auttanut maanviljelyssä hehtaarisatojen kasvua uusiin ennätyksiin, myös Suomessa.

Mitä vielä pitää tapahtua, että heräämme tästä häpeällisestä unesta oikeasti epämiellyttävään totuuteen, siihen, että meitä on huijattu pahan kerran?

Pasi Matilainen
Puheenjohtaja, Ilmastofoorumi ry
www.ilmastofoorumi.fi

Se oikeasti epämiellyttävä totuus

Tällä viikolla tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun Al Gore julkaisi elokuvansa Epämiellyttävä totuus. Elokuvansa ensi-illassa hän julisti maailmalla olevan enää kymmenen vuotta aikaa rajusti hillitä kasvihuonekaasupäästöjä, minkä jälkeen se olisi liian myöhäistä ja planeetta olisi hätätilassa.

Päästöjen hillitseminen jäi Al Goren pelottelusta huolimatta tekemättä. Päinvastoin, päästöjen kasvu vain kiihtyi. Viimeisen kymmenen vuoden aikana ilmakehän hiilidioksidipitoisuus kasvoi 22 miljoonasosaa, joka on noin viidennes koko teollisen ajan eli 265 vuoden aikana tapahtuneesta kasvusta.

Hillitsemistoimenpiteiden puutteesta ei silti ole kyse. Esimerkiksi täällä Suomessa olemme luoneet rahantekoautomaatin kansainvälisille pääomasijoittajille erittäin anteliaiden tuulivoimatukiaisten muodossa. Myllyt eivät tietenkään pyöri silloin kun sähkön hinta ylittää tukien tason eli kovilla pakkasilla, mutta eihän niiden tarvitsekaan.

Tukiaiset ovat osaltaan ajaneet sähkön hintaa ennätyksellisen alas ja tehneet muista investoinneista kannattamattomia, mutta kuluttajien sähkölaskuilla se ei näy, mistä pitävät huolen siirtohintoihin sisältyvät ennätykselliset sähköverot.

Sama ilmiö näkyy huoltoasemilla. Öljyn markkinahinta on alimmillaan kolmeentoista vuoteen, mutta silti bensiinin litrahinta on korkeampi kuin Goren leffan aikaan. Kiitos osittain kalliille etanolille, jota polttoaineeseen on lain mukaan lisättävä, mutta erityisesti polttoaineen korkealle verotukselle. Autoilija maksaa kiltisti ja samalla lainsäätäjä poltattaa hänen moottorissaan maissintähkän kehitysmaan köyhän lapsen suusta.

Rakennamme liian tiiviitä hometaloja, ajamme puhdasta teollisuuttamme ja työpaikkojamme likaisiin maihin, väsäämme risupaketteja, näpertelemme loputtomiin mitättömien yksityiskohtien parissa ja tuhoamme valmiutemme varautua luonnollisiin ilmastonmuutoksiin.

Samaan aikaan maapallon ilmasto ei ole hiilidioksidipitoisuuden kiihtyvästä kasvusta huolimatta enää lämmennyt lähes kahteen vuosikymmeneen, pohjoiset merijäät ovat palautuneet normaalitasolle, eteläiset merijäät ovat nakutelleet useana vuotena uusia laajuusennätyksiä ja jääkarhujenkin kanta on suurimmillaan puoleen vuosisataan. Lisääntynyt hiilidioksidi on sen sijaan lisännyt maapallon vihreyttä ja kasvillisuutta sekä auttanut maanviljelyssä hehtaarisatojen kasvua uusiin ennätyksiin, myös Suomessa.

Mitä vielä pitää tapahtua, että heräämme tästä häpeällisestä unesta oikeasti epämiellyttävään totuuteen, siihen, että meitä on huijattu pahan kerran?

Pasi Matilainen
Puheenjohtaja, Ilmastofoorumi ry
www.ilmastofoorumi.fi

Suklaavedonlyönti (crosspost)

Aamulehti uutisoi tänään, että suklaasta voi tulla luksusta vuonna 2045, koska ilmastonmuutos. Ensituntumalta sanoisin, että hevonpaskaa, mutta kokeillaanpa jotain muuta.

Artikkeli on niin täynnä konditionaaleja, että kiireisempi lukija ei niitä jaksa laskea. Joten eipäs lasketa, vaan tarjotaan vedonlyöntiä artikkelin kirjoittaneelle Annika Martikaiselle sekä haastateltaville WWF:n Jussi Nikulalle ja ympäristöneuvos Sauli Rouhiselle, koska en tiedä kuka heistä suklaaväitteen päästi ilmoille. Heistä ensimmäinen haasteeseen tarttuva korjaa potin.

Lyön heistä jonkun kanssa vetoa suklaasta vuonna 2045. Väitän, että artikkelissa esitetty väite ”Suklaalle voi käydä niin kuin punaiselle lihalle: siitä tulee harvojen herkkuja.” on hevonpaskaa ja että todellisuudessa vuonna 2045 suklaata (sekä aitoa suklaata että miksei myös synteettistä) tulee olemaan tarjolla sekä laajemmin että edullisemmin kuin nykyisin.

Jos olen väärässä, ostan vastapuolelle vuonna 2045 joululahjaksi en vain yhtä, vaan kymmenen suklaakonvehtirasiaa, jotta ”harvojen herkkua” riittää myös kavereille jaettavaksi. Vastapuolen niin halutessa voin antaa vastaavan summan rahana, jos ”harvojen herkku” ei jostain syystä maistukaan. Jos olen väärässä, tämä siis tulee minulle luultavasti todella, todella kalliiksi.

Jos taas olen oikeassa ja suklaa onkin vuonna 2045 yleisempää ja halvempaa kuin nykyisin, niin ei taida olla täysin tasapuolista vedonlyöntiä, jos vastapuolen tarvitsisi ostaa minulle vain kymmenen halpaakin halvempaa suklaakonvehtirasiaa, mutta olkoon silti niin. Jos kohta arvostaisin kyllä suuresti, jos vedonlyönnin vastapuoli uskaltaisi pistää kovemman panoksen peliin.

No, kuka näistä maailmanlopun ennustajista ottaa vedon vastaan? Sähköpostilla etunimi.sukunimi@ilmastofoorumi.fi voi ilmoittaa kiinnostuksensa.

Ystävällisin terveisin,

Pasi J. Matilainen
Puheenjohtaja, Ilmastofoorumi ry

(Julkaistu myös Ilmastofoorumin blogissa.)

Ilmasto ja riskienhallinta

Ilmastonmuutos on riski, joka on hallittava. Vaikka tämä onkin ilmastoaktivistien käyttämä vasta-argumentti skeptikoille, niin silti se on totta. Paneudutaanpa siis hieman laajemmin ja yksityiskohtaisemmin ilmastolliseen riskienhallintaan.

Kuten riskienhallintaan kuuluu, ensin tulee tunnistaa riskit. Joten tehdäänpä niin ja annetaan riskeille tunnistekoodit. 

Ensimmäinen (IR-01) ilmastoriski on tietenkin ”ihmiskunnan kasvihuonekaasupäästöillä aiheuttama ilmastonlämpeneminen”, mutta se ei ole ainoa. Voidaan tunnistaa myös riski ”luonnollisesta vaihtelusta johtuva ilmastonlämpeneminen” (IR-02) sekä käänteinen ”luonnollisesta vaihtelusta johtuva ilmastonviileneminen” (IR-03).  Lisäksi mieleen tulee ”tulivuorenpurkauksen aiheuttama äkillinen ilmastonviileneminen” (IR-04).

Kun riskit on tunnistettu, tulee analysoida niiden todennäköisyys (P) ja (haitta)vaikutus (I), jotta voimme arvioida miten tärkeää kunkin riskin hallinta on. Käyttäkäämme analyysissä asteikkoja yhdestä viiteen siten, että P:n osalta 1 tarkoittaa alhaista todennäköisyyttä ja 5 korkeaa todennäköisyyttä ja I:n osalta 1 tarkoittaa alhaista vaikutusta ja 5 tarkoittaa suurta vaikutusta. Jos jonkun riskin jotain arvoa ei voida arvioida, käytetään kohdassa keskimääräistä arvoa 3. Koska oikeita todennäköisyyksiä on tässä hankala arvioida, suhteutetaan asteikko muihin riskeihin.

IR-01 on tunnetuin riski eli se paljon puhuttu ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos ja olettakaamme tässä analyysissä, että sen todennäköisyys ja haitat ovat niin suuria, kuin ilmastotutkijat ja -aktivistit meille kertovat. Asetetaan siis IR-01:n P:n arvoksi 5 (suuri todennäköisyys) ja I:n arvoksi 5 (suuri [haitta]vaikutus). Henkilökohtaisesti arvioisin IR-01:n kohdalla pienemmät arvot, mutta luottakaamme tässä kerrankin konsensukseen.

IR-02 on IR-01:n vaihtoehtoinen hypoteesi, eli se, että tähän asti 1750-luvulta havaittu lämpeneminen on luonnollista vaihtelua ja tulee jatkumaan samalla trendillä tulevaisuudessa. Todennäköisyyttä tälle on edellisen rinnalla pidettävä hyvin pienenä (P=1), koska tiedeyhteisön konsensus. Mitä tulee tämän riskin vaikutukseen, sitä on varmaankin pidettävä alhaisempana kuin IR-01:n vaikutusta, koska jatkuva trendi ei ole nouseva, mutta se ei kuitenkaan voi olla 1, koska lämpenemistä pidetään ilmastoaktivismissa varsin haitallisena. Olkoon siis I=2.

IR-03 on IR-02:n johdannainen: jos havaittu lämpeneminen on luonnollista eikä keinotekoista, niin emme nyky-ymmärryksellä voi tietää jatkuuko se samanlaisena vai tapahtuuko tulevaisuudessa käänne viilenemisen suuntaan. Koska tiedeyhteisön konsensus, tämänkin todennäköisyys on alhainen, mutta koska luonnollisen vaihtelun syklisyys, todennäköisyys on oltava suurempi kuin IR-02:n, olkoon siis P=2. Vaikutuksen osalta voimme todeta, että kylmä on haitallisempaa kuin lämmin, joten viileneminen on haitallisempaa kuin lämpeneminen, joten suhteessa edelliseen olkoon I=3.

IR-04 onkin sitten erilainen tapaus suhteessa muihin. Se viittaa täysin yllätyksellisiin suuriin tulivuorenpurkauksiin (luokkaa Krakatau tai jopa Toba-järvi), joita ei voida ennustaa juuri lainkaan ja joiden ilmastollinen vaikutus on hyvin suuri, joskin väliaikainen. Koska niiden todennäköisyyttä ei voida arvioida, olkoon P=3. Jättimäiset purkaukset voivat viilentää maapallon ilmastoa useallakin asteella pariksi vuodeksi ja ilmaston täydellinen normalisoituminen voi viedä jopa vuosikymmenen. Menneinä aikoina jättipurkausten vaikutukset ovat olleet rajallisia, mutta maapallon nykyisellä väkiluvulla nopean viilentymisen ja auringonvalon vähenemisen vaikutukset maatalouteen ja sitä kautta ravinnon riittämiseen voivat olla merkittävät, varsinkin kun varoitusaikaa saattaa olla vain muutamia kuukausia, jos sitäkään. Olkoon siis tämän riskin I=4.

Tämän analyysin jälkeen voimme laittaa riskit tärkeysjärjestykseen siten, että analyysin komponenttien (P ja I) tulo on tärkeysjärjestysluku (*). Voimme havaita, että tärkein riski on IR-01 P(5)xI(5)=*(25). Seuraavaksi tulevat IR-04 (*=12), IR-03 (*=6) ja IR-02 (*=2). Näyttää siis siltä, että jos valitsemamme P:n ja I:n arvot ovat oikeat, ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos (IR-01) on tuplasti tärkeämpi hallittavaksi kuin seuraavaksi tärkein ilmastoriski eli jättitulivuorenpurkaus.

Jatkakaamme riskienkäsittelyn arvioinnilla. Ilmastoriskien kohdalla voimme suoraan todeta, että koska vaikutukset ovat globaaleja, riskien siirtäminen (vastuista vapautuminen tai vakuutussopimukset) ei ole relevantti vaihtoehto. Jäljelle jäävät riskien välttäminen ja pienentäminen sekä niiden hyväksyminen ja mukautuminen. 

Hyväksyminen tarkoittaisi sitä, että ok, toteamme riskin olevan olemassa, mutta emme tee sille mitään. Esimerkiksi IR-02:n * on niin pieni, että se voisi olla kandidaatti pelkälle hyväksymiselle, mutta jos mukautumisen kustannukset ovat pienet, voimme valita myös mukautumisen. Välttäminen tai pienentäminen eivät ole vaihtoehtoja luonnollisissa tapahtumissa (eli riskeissä IR-02, IR-03 ja IR-04), koska ne tapahtuvat joka tapauksessa, jos ovat tapahtuakseen.

Havaitsemme IR-01:n olevan ainoa riskeistämme, jota voidaan pyrkiä välttämään tai pienentämään, ja juuri tähänhän ilmastopolitiikka tähtää. Ilmastopolitiikka eli ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen torjuminen on kaikkien arvioiden mukaan erittäin kallista ja tarkoittaa käytännössä maailman energia-, teollisuus- ja liikennejärjestelmien rakentamista lähes kokonaan uudelleen. Lisäksi myös IR-01:n kohdalla vaihtoehtona on mukautuminen ja varautuminen, mutta tätä ei mediassa ja politiikassa juuri käsitellä, vaan torjunta esitetään ainoana vaihtoehtona. Mukautuminen, joka on validi strategia kaikkiin neljään riskiin, olisi kuitenkin huomattavasti edullisempaa.

Koska eri riskien käsittelyn kustannukset eroavat huomattavasti toisistaan ja koska käytettävissämme ei ole rajattomia resursseja, vaan joudumme priorisoimaan, lisätään riskimatriisiimme uusi muuttuja eli käsittelyn kustannukset (C). Käytetään C:lle samanlaista suhteellista asteikkoa siten, että 1 tarkoittaa hyvin suuria kustannuksia ja 5 tarkoittaa alhaisia kustannuksia. Korkea C:n arvo siis nostaa riskin tärkeyttä, koska se on kustannustehokkaampi.

On ilmeistä, että riski IR-01 saa arvon C=1, koska edellä kuvatun mukaisesti sen välttäminen ja pienentäminen on erittäin kallista. Samaan hengenvetoon voidaan todeta, että riskien IR-02 ja IR-03 kohdalla C=5, koska mukautuminen luonnolliseen ilmastonvaihteluun voi tarkoittaa niinkin vähäistä asiaa kuin varmuusvarastojen ja vastaavien ylläpitämistä, koska luonnolliset muutokset ovat hitaita ja niihin mukautuminen on parhaillaan vain normaalia elämistä.

IR-04 on muihin riskeihin nähden erilainen, koska se voi tapahtua hyvin nopeasti ja odottamatta. Siihen mukautuminen ja varautuminen edellyttänee huomattavasti riskejä IR-02 ja IR-03 suurempia toimenpiteitä, kuten jopa parin vuoden kulutuksen kokoisten varmuusvarastojen pitämistä valituissa raaka-aineissa ja elintarvikkeissa. Mutta sekään ei ole mitään verrattuna ilmastopolitiikan kustannuksiin, joten olkoon IR-04:n C=4.

Kustannusten arvioinnin yhteydessä havaitsimme, että eri riskien aikajänteet ovat niinikään hyvin erilaiset. Koska ajanjaksot vaihtelevat kymmenissä tai sadoissa vuosissa, niin ottakaamme myös tämä huomioon riskimatriisissa, koska onhan sillä merkitystä, onko aikaa toimenpiteille vähän, paljon vai todella paljon. Uuden sarakkeen nimi olkoon aikajänne (T), jossa 1 tarkoittaa hyvin pitkää aikaväliä ja 5 tarkoittaa hyvin lyhyttä aikaväliä.

Koska riskit IR-02 ja IR-03 edustavat hidasta luonnollista vaihtelua, niiden aikajänne on pitkä eli T=1. IR-04 puolestaan edustaa äkillistä ja odottamatonta tapahtumaa, joten sen T=5. IR-01 onkin hankalampi; toisaalta ilmastoaktivistit sanovat, että toimenpiteet pitää tehdä heti tai on liian myöhäistä, mutta samaa he ovat sanoneet jo viimeiset 20 vuotta ja silti he voivat edelleen siirtää maalitolppia eteenpäin, kun eivät ole päässeet tavoitteisiinsa; toisaalta, ilmasto ei ole tilastollisesti lämmennyt viimeisiin 16-26 vuoteen, vaikka samaan aikaan kasvihuonekaasupäästöt ovat jatkuvasti kasvaneet, jolloin riskin välittömyys käy kyseenalaiseksi. Ratkaistaan tämä ristiriita antamalla IR-01:lle T=3.

Nyt pääsemme loppuarviointiin. Tämän PICT*-analyysin mukaan tunnistettujen ilmastoriskien tärkeysjärjestys on IR-04 (*=240), IR-01 (*=75), IR-03 (*=30) ja IR-02 (*=10). Toisin sanoen, jättitulivuorenpurkauksen riskinhallinta on kolme kertaa tärkeämpää kuin ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen riskin. Edelleen voimme huomata, että täsmälleen samalla kun varautuisimme riskin IR-04 toteutumiseen, tulisimme taklanneeksi myös riskit IR-03 ja IR-02 sekä varautuisimme myös riskiin IR-01, jos kävisi niin, että torjuntatoimenpiteet olisivat riittämättömiä tai turhia.

Tästä huolimatta nykypolitiikka ei huomioi näitä muita riskejä lainkaan, vaan itse asiassa toimimme täysin päinvastoin muun muassa vähentämällä varmuusvarastojamme. Ilmastopolitiikka keskittyy ainoastaan riskin IR-01:n välttämiseen tai pienentämiseen, eikä minkään riskin toteutumiseen varauduta tai mukauduta. Tämä on erittäin huonoa riskienhallintaa. 

Toisaalta on niinkin, että varautumisessa ja mukautumisessa poliitikoilla ja aktivisteilla ei ole juurikaan tehtävää tai roolia. Niistä pidetyt puheet eivät kiihottaisi ketään eivätkä saisi massoja marssimaan uurnille ja luopumaan rahoistaan ja oikeuksistaan maailman pelastamiseksi. Ehkä kysymys ei sittenkään ole vain riskienhallinnasta. 

Toistettakoon nyt vielä sekin, että omasta mielestäni ja monien tutkijoidenkin mielestä P=5 ja I=5 ovat liian suuria riskille IR-01, jolloin ilmastopolitiikan perustelu riskienhallinnalla ontuu entisestään. Toki kaikki edellä esitetyt arvot ovat avoimia keskustelulle.

Ilmastonmuutos muuttuu, Suomen ilmastopolitiikka ei

Jos ilmastonlämpenemättömyys olisi henkilö, se voisi nyt hankkia ajokortin, suorittaa ase- tai siviilipalveluksen, ostaa mietoja alkoholijuomia ja äänestää vaaleissa. Syyskuussa se nimittäin saavutti 18 vuoden ja yhden kuukauden iän satelliittimittauksissa. Tuoreen tilastollisen analyysin mukaan maapallon ilmasto ei ole lämmennyt jopa 26 vuoteen.

Vertaus täysi-ikäisyyteen on ehkä huvittava, mutta asia on vakava. Tiedän kyllä, että luonnollisen ilmastonmuutoksen kieltäjät (denialistit?) huitovat käsiään siitä, että 18-26 vuotta on liian lyhyt ajanjakso ilmastonmuutoksen arviointiin ja pelkkää kirsikanpoimintaa. Mutta he unohtavat, että ilmastotutkijat ovat itse aiemmin sanoneet tätä lyhyempien jaksojen riittävän epäilyyn.

Virallisimmin tämä tuli todettua, kun vuonna 2009 (viisi vuotta sitten) NOAA-tutkimuslaitoksen raportissa kirjoitettiin, että vaikka vuosikymmenen mittaiset nollatrendit ovat ilmastomalleissa tavallisia, simulaatiot poissulkevat 15 vuotta ja sitä kauemmin kestävät nollatrendit, jolloin vähintään 15-vuotinen nollatrendi riittää osoittamaan ilmastomallien poikkeavan todellisuudesta.

Climategate-sähköposteistakin tuttu professori Phil Jones sanoi niinkin äskettäin kuin vuonna 2012, että "lämpenemättömyyden täytyy jatkua ainakin 15 vuotta ennen kuin huolestumme". Tiukemman rajan antoi tri Ben Santer vuonna 2011 sanoessaan, että tarvitaan vähintään 17 vuoden ajanjakso ilmastonmuutossignaalien erottamiseksi toisistaan.

Samalla ilmastotutkijat ovat entistä hämmentyneempiä siitä, mihin se lämpeneminen oikein on kadonnut. Tähän asti suosituin arvaus oli lämpenemisen piiloutuminen valtamerien syvänteisiin, mutta tuore tutkimus on kumonnut tämänkin mahdollisuuden ja merien syvänteet saattavat itse asiassa olla viilenemässä..

Nyt kun kaikki ilmastotutkijoiden antamat aikarajat ovat paukkuneet, vain heinäsirkat ovat äänessä. Media ei enää puhu ilmastonmuutoksesta yhtä paljon kuin ennen, eikä varsinkaan kysele näiltä tutkijoilta asianmukaisia kysymyksiä. Silloinkin kun ilmastosta vielä uutisoidaan, siitä joko surutta valehdellaan yleisölle tai typerinä toistetaan muiden valheita (1, 2, 3, jne...).

Poliitikot eivät kuitenkaan nuku. Pääministeri ja tuore ympäristöministeri hokevat ilmastonmuutosmantroja ilman sisältöä aivan kuin mikään ei olisi muuttunut. Ilmastolakia viedään eteenpäin eduskunnassa, vaikka ilmastolain juurisyy on Vihreille hallitusneuvotteluissa annettu lupaus, eivätkä Vihreät enää ole hallituksessa. Tosin myönnettäköön sellainen pieni muutos, että ensimmäistä kertaa avoimesti ilmastopolitiikkaa kritisoivalta Ilmastofoorumi ry:ltä pyydettiin asiantuntijalausuntoa, eikä vain kerran, vaan kahdesti.

Maailmalla ilmastopolitiikka on kuitenkin osittain todellisuuteen heräämisen ja osittain huonon talouden vuoksi kovassa vastatuulessa.

Intian ympäristöministeri Prakash Javadekar ilmoitti, ettei Intia tule vähentämään päästöjään ainakaan 30 vuoteen, minkä aikana Intia nousee suurimmaksi hiilidioksidipäästöjen tuottajaksi ohi Kiinan ja Yhdysvaltojen. Jo tähän verrattuna Suomen mahdolliset päästövähennykset ovat pisara meressä, eikä EU:nkaan vähennyksillä ole juuri merkitystä. Tai no tietenkin se, että niin kauan kuin päästövähennykset lasketaan tuotannosta eikä kulutuksesta, onnistumme ajamaan tuotantoamme ja siten työpaikkoja enenevässä määrin mihinkäs muualle kuin Kiinaan ja Intiaan.

Amerikkalaiset äänestäjät pitävät mielipidetiedusteluissa ilmastonmuutosta vähäisimpänä ongelmista ja amerikkalaisista meteorologeistakin vain puolet uskoo ihmisen aiheuttavan valtaosan ilmastonmuutoksesta. Australiassa ilmastolainsäädäntökin jo kumottiin ja usean maan johtajat jättivät väliin äskettäisen ilmastokokouksen New Yorkissa. Jopa muualta Euroopasta on alkanut kantautua vastalauseita EU:n ilmastopolitiikkaa kohtaan.

Mutta toisin on Suomessa. Ilmastolakiesitys on parhaillaan valiokuntakäsittelyssä ja ainakin toistaiseksi myötätuulessa. Se on harmillista, sillä jos ilmastolaki hyväksytään, sen täysin tarpeettomia ja hyödyttömiä kustannuksia tulevat maksamaan ne nykypäivän lapset, teinit ja nuoret aikuiset, jotka eivät edes ole omakohtaisesti koskaan kokeneet ilmastonlämpenemistä.

Pasi Matilainen
Puheenjohtaja, Ilmastofoorumi ry
www.ilmastofoorumi.fi

Ilmastokeskustelun tila – kolme keissiä

Suomalaisen ilmastokeskustelun tila on siitä surullinen, että keskustelua ei juurikaan ole, vaan on lähinnä vain yksipuolista julistamista. Politiikan ja median dominoivilla tahoilla on halutessaan mahdollisuus tukahduttaa ja vaimentaa perustellutkin epäilykset ja muut soraäänet internetiä lukuun ottamatta. Tämä kirjoitus nostaa esiin viisi malliesimerkkiä keskustelun tukahduttamisesta. Herääkin kysymys, että jos virallinen IPCC-linja on niin oikeassa, niin miksi sitä ei saisi julkisesti epäillä tai osoittaa sen virheitä?

Case Tynkkynen

Jyväskylän Eurooppanuoret ry (JEN) järjesti loppuvuonna 2008 ilmastoseminaaria, johon heillä oli tarkoitus kutsua eri tulkintoja kannattavia osallistujia puhujiksi. Yhdistyksen tuolloinen puheenjohtaja kutsui myös Ilmastofoorumi ry:n puheenjohtajan (siis allekirjoittaneen) puhujaksi ja mainitsi kutsussa, että seminaarin yhdeksi  puhujaksi oli jo alustavasti lupautunut MEP Satu Hassi.

Seitsemän vuorokautta myöhemmin kutsuni tulla puhujaksi peruutettiin, koska useilta tahoilta, niin yksittäisiltä puhujilta kuin järjestöiltäkin, oli tullut kielteistä palautetta Ilmastofoorumin osallistumisesta seminaariin. ”Olemme kohdanneet niin paljon painostusta tässä asiassa, että meille ei oikein jätetty muuta mahdollisuutta,” perusteli JEN:in puheenjohtaja sähköpostitse.

Myöhemmin muissa yhteyksissä tuli ilmi, että pääasiallinen painostaja asiassa oli ollut Matti Vanhasen hallituksen ilmastopoliittinen neuvonantaja Oras Tynkkynen, joka oli uhannut seminaarin järjestäjiä ainakin sillä, että jos Ilmastofoorumi pääsee mukaan, niin heidän puoleltaan ei sitten tule ketään.

Jos tämä kuulostaa enemmän kolmevuotiaiden ”jos sä leikit ton kaa niin me ei leikitä sun kaa” -hiekkalaatikkokiusaamiselta kuin tuolloin valtion korkeimman poliittisen ilmastoasiantuntijan ja nykyisen kansanedustajan ja eurovaaliehdokkaan puheilta, niin juuri sitä se onkin. Ilmastokeskustelua, kansalaiskeskustelua tai demokratiaa se ei ainakaan ole.

Case Lahti

Sitran vanhempi asiantuntija Veli-Matti Lahti on monien muiden "keskustelijoiden" tavoin pyrkinyt rajoittamaan ilmastokeskustelua väittämällä, että ilmastoskeptikot saavat tasapuolisuuden nimissä liikaa palstatilaa mediassa.

Tämä ajatus kulkee niin, että mikä tahansa perinteisen median juttu, jossa ilmastodebatista tuodaan esiin molemmat osapuolet, haastatellaan ilmastonmuutosta tai ilmastopolitiikkaa epäilevää tahoa tai vihjataan, että ilmastoväitteitä on syytä epäillä, on liiallista tasapuolisuutta suhteessa tiedemiesten väitettyyn yksimielisyyteen asiasta.

Todellisuudessa kuitenkaan tiedemiesten välillä ei vallitse yksimielisyyttä tai konsensusta käytännösä mistään niistä ilmastonmuutoksen tai -politiikan väitteistä, joita skeptikot nostavat esiin. Esimerkiksi jopa IPCC:n mukaan pilvien vaikutukseen ja niihin liittyviin takaisinkytkentöihin liittyvä tieteellinen varmuus on alhainen. Silti lähinnä mielipidekyselyihin perustuen väitetään 97% tutkijoista olevan samaa mieltä ilmastonmuutoksesta, mutta toiset kyselyt tuottavat erilaisia tuloksia, esimerkiksi vain 52% amerikkalaisista meteorologeista pitää ilmastonmuutosta ihmisen aiheuttamana.

Jos median tasapuolisuus pitäisi jakaa näiden mielipidekyselyiden perusteella, niin skeptisten näkemysten saaman palstatilan tulisi tasapuolisuuden nimissä olla jotain 3-48% välillä. Kuitenkin mediajulkisuus on lähes täysin aktivistien hallitsemaa eivätkä skeptiset näkemykset pääse ainakaan Suomessa edes yhteen prosenttiin näkyvyydestä, vaikka internetkin laskettaisiin mukaan.

Samaan aikaan ne harvat toimittajat, jotka erehtyvät mainitsemaan jotain skeptistä, ja heidän päätoimittajansa ovat hukkua vihreään sähköpostisaasteeseen jopa ”liian tasapuolisten” juttujen myötä, ilmastorealistisista jutuista puhumattakaan, mikä osaltaan on edesauttanut toimittajien itsesensuuria asiassa.

Case Kanninen

Naurettavin ja siksi myös yksi järkyttävimmistä esimerkeistä on ilmastouutisoinnistaan tiedonjulkistamisen valtionpalkinnollakin palkitun Ylen ilmastotoimittaja Jaana Kannisen tapaus, jossa hän uutisoi Ylen TV-uutisissa, Ylen netissä ja Ylen radio-ohjelmassaan kuudentoista Malediivien saarten tultua evakuoiduksi uhkaavan ilmastonmuutoksen aiheuttaman merenpinnan nousun vuoksi.

Jatkoselvittelyissä paljastui, että Kanninen lähteineen pystyi nimeämään vain kymmenen väittämistään kuudestatoista saaresta, ja että tosiasiassa yhtäkään nimetystä kymmenestä saaresta ei ollut evakuoitu uhkaavan merenpinnan nousun vuoksi tai edes lainkaan. Kannisen pääasiallisena lähteenä toiminut Malediivien presidenttiehdokas oli tunnettu ilmastoaktivisti ja tavoitteli parhaillaan omaa etuaan sikäläisissä presidentinvaaleissa, ja edes hän ei ollut puhunut Kanniselle mitään merenpinnan noususta vaan saarten eroosiosta, joka siellä päin on muuten ihan todellinen ongelma pääasiassa maankäytön muutosten ja rakentamisen aiheuttamana.

Vaikka Kannisen uutisointi oli niin selvästi virheellistä kuin uutisointi voi vain olla, niin siitä huolimatta sen paremmin Ylen päätoimittaja Atte Jääskeläinen kuin Julkisen sanan neuvostokaan eivät nähneet siinä mitään moitittavaa.

Loppumiete

Nykyisin monet vaativat ilmastoskeptikkoja vaiennettaviksi, tilille puheistaan ja jopa syytetyiksi Nürnbergin ilmasto-oikeudenkäynteihin. Oikeudenkäynnit vielä odottavat, mutta vaientamisessa on oltu tehokkaita.

Mutta kuinka käy parin vuosikymmenen päästä, kun aikaa sitten seisahtuneet tuulimyllyt ruostuvat metsissämme, yhden sukupolven matalaenergiset omakotitalot homehtuvat niille sijoilleen ja parinkin sukupolven varallisuus ja tulevaisuus on syöty kansainvälisen ilmastosuurpääoman taskuihin – tullaanko orastynkkysiä, jaanakannisia, algoreja, vesamattilahtia, mattivanhasia, petteritaalaksia, michaelmanneja ja mikkoalestaloja vaatimaan tilille teoistaan? Varmasti tullaan vaatimaan, mutta ei tulla saamaan. Maan tapa ja niin edelleen.

* * *

Kirjoitus on julkaistu alunperin Ilmastofoorumi ry:n blogissa 8.5.2014.

Viisi selitystä ilmastonmuutoskeskustelun yksipuolisuudelle

Ilmastonmuutos on ollut poliittisen keskustelun asialistoilla jo neljännesvuosisadan. Sinä aikana poliitikot ja virkamiehet ovat lentäneet ilmastonmuutoskonferensseissa ympäri maailmaa, niin Riossa, Balilla ja Kiotossa kuin monessa muussakin eksoottisessa kohteessa. Kioton sopimus, päästökauppa, energiaverotus, tuulimyllyt, energiansäästölamput, biopolttoaineet, rakentamisen sääntely ja moni, moni, moni muu asia itse ilmastotutkimuksesta puhumattakaan ovat nielleet jo satoja miljardeja euroja ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Siitä huolimatta ilmastokatastrofi on poliitikkojen ja aktivistien puheissa edelleen tulossa. Vieläkään ei olla tehty tarpeeksi ja edelleenkin on viimeinen hetki tehdä todellisia ratkaisuja ilmastokatastrofin estämiseksi, väitetään. Joka ikinen lyhyen aikavälin ennuste on tähän mennessä mennyt metsään, mutta silti meidän pitäisi luottaa uusiin ennusteisiin ja erityisesti niihin pitkän aikavälin ennusteisiin, joita emme voi itse mitenkään todentaa, koska vuonna 2100 olemme kaikki kuolleita – vanhuuteen siis, emme ilmastokatastrofiin.

Yhä useampi on herännyt kyseenalaistamaan ilmastonmuutokseen liittyviä väitteitä, mutta toisinajattelu tuntuu lähestyvän jo rikosta. ”Vääriä mielipiteitä” ei suvaita ja vaikka toisinajattelijoita ei joidenkin aktivistien toiveista huolimatta vielä vangita tai vaienneta, niin heidät kyllä parhaan mukaan pyritään vaikenemaan kuoliaiksi.

Sitra on yksi ilmastoaktivismin pesäkkeistä Suomessa. Se julkaisee veronmaksajien varoilla mielipidekirjoituksia, joita se nimittää tutkimuksiksi ja selvityksiksi. Yksi sellainen oli helmikuussa 2014 julkaistu ”Kymmenen selitystä ilmastonmuutoskeskustelun puuroutumiselle”, joka keskittyi panettelemaan ja vähättelemään skeptikoita. Tässä kirjoituksessa (vai pitäisikö sanoa selvityksessä?) esitän viisi selitystä ilmastonmuutoskeskustelun yksipuolisuudelle Sitran tekstiä mukaillen.

1) Tasapuolisuus ja tiedonvälityksen asiapitoisuus ymmärretään tiedotusvälineissä todellisuudessa juuri niin kuin aktivistit haluavat. Vaikka Sitra ja muut aktivistit mielellään syyttävätkin tiedotusvälineitä ”liiallisesta tasapuolisuudesta” niiden satunnaisesti julkaistessa jonkun skeptikon haastattelun tai jonkin skeptisen mielipiteen, niin käytännössä puntit ovat hyvin vahvasti aktivistien puolella. Sen lisäksi, että skeptisiä näkemyksiä julkaistaan varsinkin Suomessa äärimmäisen harvoin suhteessa aktivistisiin ja virallisiin näkemyksiin, niin toimittajat itse vaikuttavat usein enemmän aktivisteilta kuin neutraaleilta.

Avoimesti skeptisiä toimittajia on Suomessa vain pari, kun taas virheellistä ja paikoin suoranaisesti valheellista aktivistitoimittajien ”journalismia” julkaistaan kritiikittömästi jokaisesta tuutista, palkitaan valtionpalkinnoilla ja pidetään koskemattomana kaikissa valituskanavissa. Kun sitten joku satunnainen tavallinen toimittaja joskus kirjoittaa jotain vähänkin epäilyyn viittaavaa tai edes skeptikoista, on hänen sähköpostilaatikkonsa sen jälkeen sellainen aktivistien paskamyrsky, ettei hän jatkossa erehdy koskemaan aiheeseen pitkällä tikullakaan.

2) Pieni vähemmistö voi myrkyttää keskustelun ja vaientaa epäilyn. Ilmastoaktivismi on alun perin pienen piirin juttu, alkaen jostain Rooman klubista, Sierra-klubista, YK:n ympäristöohjelmasta (UNEP) ja ylipäätään syvävihreiden aktivistien päiväunista maailman mukauttamisesta omaan muottiinsa. Sittemmin samaan kelkkaan on hypännyt yksi jos toinenkin oman edun tavoittelija, joka on nähnyt ilmastoasiassa keinon saada itselleen lisää rahaa, valtaa tai mielellään molempia. Lisäksi puolueet ja poliitikot kautta linjan ovat löytäneet ilmastonmuutoksesta keppihevosen ajaa entistä paremmin samoja vanhoja tavoitteitaan läpi, liittyivät ne sitten ilmastoon tai eivät. Mutta keskustelun päälinjat eivät ole neljännesvuosisadassa muuttuneet alkuperäisen pienen piirin pähkäilyistä mihinkään.

Skeptikoista on kuitenkin alkanut tulla ongelma. Vielä parikymmentä vuotta sitten epäilijöitä oli vähän eivätkä he usein pitäneet tarpeellisena avata suutaan, kun aktivismi seurauksineen ei ollut vielä paisunut sellaisiin mittoihin kuin nykyisin. Samaan aikaan luonto on noudattanut tarkemmin skeptikoiden epäilyksiä kuin aktivistien katastrofiskenaarioita. On selvää, että skeptikoista on päästävä eroon tai saatava ainakin näkymättömiksi tai edes epäuskottaviksi.

Juuri siksi Sitra syyttää skeptikoita keskustelun puurouttamisesta ja haukkuu allekirjoittanutta pahamaineiseksi, vaikka puurouttaa sitä itse. Juuri siksi Ilmatieteen laitoksen pääjohtaja Petteri Taalas kutsuu skeptikoita litteän maan puolustajiksi. Juuri siksi entinen pääministeri Matti Vanhanen aikoinaan julisti ilmastokeskustelun päättyneeksi. Juuri siksi Vanhasen hallituksen ilmastopoliittinen neuvonantaja Oras Tynkkynen painosti ja uhkaili kulissien takana ilmastokeskustelupaneelien järjestäjiä, että nämä eivät päästäisi skeptikoita mukaan keskusteluun. Juuri siksi aktivistit syyttävän mediaa liiallisesta tasapuolisuudesta, jotta skeptikot eivät pääsisi ääneen sitäkään vähään kuin tähän asti.

Juuri siksi, että kansa saisi eteensä vain yhden näkökulman, kaikkien yksimielisesti jakaman Totuuden™, josta ei vallitsisi epäilystä, paitsi korkeintaan avohoitopotilaiden keskuudessa. Jos tässä ei haise totalitaristinen ideologia, niin ei missään.

3) Ilmastonmuutoksen ottaminen vakavasti aiheuttaa moraalisia ongelmia. Kuten aina Hyvällä Asialla™ olevilla, myöskään ilmastonmuutosaktivisteilla ei ole mitään vaikeuksia ylittää moraalisia esteitä, jotka olisivat tavalliselle, normaalisti tuntevalle ihmiselle normaalisti suunnattoman vaikeita varsinkin läheisten kohdalla.

Valehtelu nyt tietenkin on arkipäivää alkaen aktivistiprofessori Stephen Schneiderin ilmastoviestintää koskevasta toteamuksesta vuonna 1989: ”Meidän jokaisen on päätettävä, mikä on oikea tasapaino siinä, että on tehokas ja rehellinen.” Vaikka hän toivoikin, että voisi olla molempia, niin hänen viestinsä viittasi selvästi ilmastoviestinnän tehokkuuteen rehellisyyden kustannuksella. Rehellisyyden varjopuolena kun olisi tieteellisten epäilyksien ja epävarmuuksien esille tuominen (eli se mitä skeptikot tekevät), mikä kummasti haittaisi ilmastokatastrofilla pelottelun tehokkuutta.

Valehtelua vielä moraalittomampaa on tietenkin pakottaminen, varsinkin kun se tehdään valtion väkivaltamonopolin uhalla. Jos joku pakottaisi naapurinsa aseella uhaten ostamaan vihreää sähköä, niin eihän siitä hyvä heiluisi, jos kohta aktivismi voitaisiin tulkita lieventävänä asianhaarana. Mutta sen sijaan tuntuu olevan ihan sopivaa pakottaa kaikki tukemaan tuulimyllyjä syöttötariffeilla ja sijoittamaan verotuksen kautta cleantechiin, jota mainostetaan suurin piirtein parhaaksi investoinniksi koskaan. Oikeasti, jos se on niin hyvä investointi, niin investoikaa sitten itse ja käärikää siitä aikanaan huikeat tuotot ihan itsellenne! Se, että kaikki pitää pakottaa mukaan investointeihin, on melko vahva signaali siitä, että ei se niin hirveän hyvä sijoitus taidakaan olla, vaan ne huikeat tuotot perustuvat juuri siihen, että kaikki saadaan mukaan vaikka tai juurikin väkisin.

4) Ilmastonmuutoksesta puhuminen voi johtaa ikäviin väittelyihin. Siis johtaisi, jos keskusteluun otettaisiin mukaan epäileviä tuomaita. Mikäs siinä keskustellessa, kun voi taputella uskonasioista toisiaan selkään ja erimielisyydet koskevat lähinnä sitä, että pitäisikö tuulimyllyille antaa vielä kuinka paljon enemmän veronmaksajien ja sähkönkuluttajien rahoja, tai että pitäisikö autoihin asentaa paikannusjärjestelmä lisäverottamiseksi vai pitäisikö autot kieltää kokonaan.

Jos yksikin skeptikko pitäisi päästää samaan pöytään, hän saattaisi kysyä ikäviä kysymyksiä uppoavista atollisaarista, jotka ovat ilmeisesti myös näkymättömiä, pian jo ajokortti-iän saavuttavasta ilmakehän lämpenemättömyydestä tai niin ikään näkymättömistä ilmastopakolaisista, joita piti tulla 50 miljoonaa jo viisi vuotta sitten.

5) Ilmastonmuutos on hyvä bisnes. Ilmastoasia ei olisi koskaan ottanut tuulta niistä pienen syvävihreän piirin päiväunista sillä tavoin kuin se on nyt tehnyt, ellei siinä olisi jokaiselle jotakin. Nykypäivänä suuria salaliittoja ei edes tarvita, kun vain idealla voidaan tehdä rahaa ja kahmia valtaa. Silloin jokainen toimija liittyy ”yhteisen” agendan taakse omasta vapaasta tahdostaan tavoitella omaa etuaan. Esimerkiksi ilmastoaktivistien ”arkkivihollinen” eli monikansallinen öljyteollisuus on jo siirtynyt vuosia sitten ilmastokelkkaan, kun pakollisiksi tehdyt biopolttoaineet (eli lähinnä etanolilla lantrattu bensiini sekä osaltaan biodieselit) ovat monin verroin parempi bisnes kuin puhtaat polttoaineet. Politiikassakin ilmastokelkka tasoittaa tietä Brysseliin, kun taas epäily nostaisi kummasti muureja tielle. Suuryhtiöt kiittävät, verottaja kiittää, poliitikot kiittävät, kansalaiset ja kuluttajat kumartavat ja maksavat. Niin se maailma pyörii, Ymmiseni.

* * *

Kirjoitus on julkaistu alunperin Ilmastofoorumin blogissa täällä: http://www.ilmastofoorumi.fi/2014/05/02/viisi-selitysta-ilmastonmuutoskeskustelun-yksipuolisuudelle/

Sitran ilmastoselvityksessä ei päätä eikä häntää

Tyrmäsin jo aiemmin Sitran tuoreen ilmastoselvityksen pelkän lehdistötiedotteen pohjalta (ks. Turun Sanomat) aikomuksenani palata asiaan, kunhan saan itse selvityksen käsiini. Nyt tuo, köh, "selvitys" on sitten luettu ja voi pojat, että osasikin olla masentava paperi. Masentava siksi, että tulinkin haaskanneeksi vapaa-aikaani veronmaksajille 20 tuhannen euron loven tehneen roskan tavaamiseen ilman sentinkään korvausta.

En lähde tässä toistamaan aiemman kirjoitukseni asioita, koska ne tuntuvat vieläkin pätevän. Tosin selvityksessä oli kyllä mainittu myös oletetun ilmastonmuutoksen mahdollisia myönteisiä seurauksia, joten siinä menin pelkän pressin perusteella harhaan.

Selvityksen mukaan 2080-luvulla "Suomen ilmasto on suunnilleen sellainen kuin Unkarin ilmasto oli vuosituhannen vaihteessa." Jostain syystä selvityksessä kuitenkin keksitään Suomelle ilmastollisia ja ympäristöllisiä ongelmia, joita ei vuosituhannen vaihteen tai tämän päivän Unkarissa esiinny, kuten malarian leviämisen.

Ilmeisesti Sitran ja Gaian asiantuntijoilla on aika huvennut Maailmanpankin viimevuotisen Turn Down the Heat: Why a 4°C Warmer World Must Be Avoided -selvityksen referoimisessa omaan selvitykseensä niin, etteivät he ole ehtineet perehtymään esimerkiksi äskettäiseen suomalais-kanadalaiseen tutkimukseen, jonka mukaan malarian levinneisyys ei riipu ilmastollisista olosuhteista vaan kotitalouksien koosta. Mutta tokihan alarmistinen selvitys on mukavampi lähde kuin vertaisarvioitu tutkimus, kun tarkoituksena on tehdä oma alarmistinen selvitys.

Oletetun katastrofaalisen ilmastonmuutoksen yhteiskunnallisia vaikutuksia kuvittelevan selvityksen hämmentävin ominaisuus näyttää kuitenkin olevan se, että oletetun katastrofaalisen ilmastonmuutoksen kuvitellut yhteiskunnalliset seuraukset näyttävätkin olevan seurausta niin ikään oletetusta raaka-aineiden ja polttoaineiden ehtymisestä.

Kuvittelevatko selvittäjät, että oletettu katastrofaalinen ilmastonmuutos jotenkin haihduttaa kivihiilen, öljyn, maakaasun, uraanin ja toriumin maaperästä kadoksiin? Mene ja tiedä, mutta ainakaan selvityksestä ei löydy perusteluja luonnonvarojen ehtymiselle. Se on vain oletus ja selvityksen kannalta erittäin tärkeä sellainen, sillä ilman luonnonvarojen ehtymistä ei millään päästä villeihin fantasioihin muurien taakse suojautuvista rikkaista riistäjistä, vaikka itse oletettu katastrofaalinen ilmastonmuutos oletettaisiin kuinka katastrofaaliseksi tahansa.

Selvityksen lähtökohta on se, että mitään ilmastonmuutoksen torjuntatoimia ei tehdä, mutta silti siinä oletetaan, että energiantuotanto on paljolti uusiutuvien energianlähteiden ja biopolttoaineiden varassa, jolloin niitä ei riitä kaikille ja kaikkeen, josta suurin osa spekuloiduista yhteiskunnallisista ongelmista johdetaan. Siitä huolimatta selvitys tarjoaa lääkkeeksi ongelmien ennaltaehkäisyyn hiilidioksidipäästöjen vähentämistä eikä esimerkiksi luonnonvarojen säästämistä ja kierrättämistä.

Sitra olisi käyttänyt verovarat paljon paremmin, jos se olisi tilannut 20 tuhannen euron selvityksen vaikka siitä, kuinka korjataan vanhusten pakkomakuuttaminen laitoksissa vailla ulkoilumahdollisuuksia. Mutta sepä vaatisikin oikeisiin ongelmiin perehtymistä sen sijaan, että voi vain kirjoittaa satuja aikakausista, joita kukaan selvittäjistä ei tule olemaan henkilökohtaisesti todistamassa, satuilustaan vastaamisesta puhumattakaan.

Paljon puhuvaa on myös Sitran johtajan Jukka Noposen vastaus (Turun Sanomat, Talouselämä, Sitra) aiemmin esittämääni kritiikkiin. Noponen ei vaivaudu esiin tuomiini epäkohtiin puuttumaan, vaan toteaa tyynesti mutta virheellisesti, että "Ilmastonmuutoksen faktoihin ei liity mitään tieteellisiä ristiriitoja." ja työntää sitten sormet korviinsa huutaen "TÄMÄ ON TOTTA, KOSKA SE ON TOTTA, KOSKA ME SANOMME, ETTÄ SE ON TOTTA LÄLÄLÄLÄLÄÄ EN KUULE MITÄÄN".

Selvä.