Talouden madonluvut

Kuten jo muinaiset kiinalaiset sanoivat, ennustaminen - ja erityisesti tulevaisuuden ennustaminen - on vaikeaa. Voisipa joku väittää mahdottomaksikin. Talouden ennustaminen kuitenkaan ei ole sinänsä mahdotonta, mutta on mahdotonta ennustaa päivämääriä tai tarkkoja lukuja. Suuntaviivat ovat kuitenkin yleensä nähtävillä, ellei jokin täysin satunnainen suuri tapahtuma muuta pelikenttää täysin.

Toisin kuin niin moni muu enemmän tai vähemmän markkinataloususkovainen nettiennustaja, itse en pidä talouden romahdusta välittömänä. Nykyisen politiikan jatkuessa - ja miksei se jatkuisi - väistämättömänä kyllä, mutta en välittömänä.

Jos palaamme hieman taaksepäin, niin nykyinen talouskriisi - ja kaikki nykyajan aiemmat kriisit - on suoraa seurausta fiat-rahapohjaisesta ja velkaekspansiovetoisesta kulutustaloudesta eli keynesiläisyydestä parhaimmillaan.

Viimeisten vuosikymmenien nousukaudet ovat olleet velaksi rahoitettuja kuplia, joiden puhkeaminen on johtanut laskukausiin ja lamoihin, joiden selkä on taitettu vain puhaltamalla pystyyn uusi kupla.

Kuplatekniikka on toiminut, koska edellisen kuplan aikana tehtyjen virheinvestointien kustannukset on voitu piilottaa uuden - suuremman - kuplan alle, ja koska uusia maksukykyisiä aihioita kuplille on toistaiseksi ollut olemassa, ja koska markkinat - eli meidät tavalliset ihmiset, meklarit mukaanlukien - on siten toistaiseksi voitu vakuuttaa velkojen takaisinmaksukyvystä.

Nykyinen kriisi - joka jatkunee poikkeuksellisesti vielä pari, ehkä jopa kolmekin vuotta ennen seuraavan kuplan saamista käyntiin - on pohjimmiltaan julkisten talouksien kuplan puhkeamista. Julkisia talouksia on rahoitettu suurelta osin velaksi ja samalla heikolla rahoituspohjalla on otettu kestämättömiä vastuita tulevaisuudessa. Kreikka ja muut vastaavat ovat vain kunnostautuneet tässä keskimääräistä paremmin, siksi ne ovat etulinjassa.

Tämän toistaiseksi suurimman kuplan puhkeaminen voidaan paikata puhaltamalla ympärille vielä suurempi kupla, ja juuri siitä on kyse EU:n väliaikaisissa ja pysyvissä vakausjärjestelmissä sekä ennen kaikkea eurobondeissa, joiden käyttöönotto on vääjäämätön tosiasia. Jos eurobondeja ei saada, Euroopan ja maailman talouskuplat puhkeavat lopullisesti, johtaen rom-rom-romahdukseen; joten ne saadaan, halusimme tai emme. Näin politiikka ja byrokratia toimii.

Eurobondien avulla siis puhalletaan uusi kupla. Niiden avulla seuraavat pari erää suurista ikäluokista saatetaan eläkkeelle - velaksi tietenkin - vaikka samalla epätoivoisesti ja suurelta osin epäonnistuen yritetäänkin nostaa eläkeikää.

En kuitenkaan povaa eurobondikuplalle pitkää elinikää. Se rakentuu entisestään jo liian heikon talouden päälle ja maailmantaloudesta tulevat muut häiriöt heikentävät sitä ennestään. Kun soppaan lisätään EU- tai euromaiden laajuinen Tobinin vero - eli entistä tehokkaampi omaan nilkkaan ampuminen, EU-päästökauppakin jää tässä kakkoseksi - niin kuplan elinikä lyhenee entisestään. Puhuttaneen muutamasta vuodesta, neljästä tai viidestä korkeintaan. Ja sitten käsissämme onkin seuraava talouskriisi.

Samalla ison lammen takana on menossa oma soppansa. Yhdysvallat kuitenkin onnistunee jatkamaan useammankin vuoden inflaationsa ulkoistamista muualle maailmaan ja erityisesti Kiinaan. Ongelmat ovat siellä laskennallisesti osittain jopa Eurooppaa syvemmät, mutta niin kauan kuin maailma imee dollareita, käytännön vaikutukset jäävät hallittaviksi, jos kohta paikoin tuskallisiksi.

Mutta mitä eurobondien (ja/tai dollareiden) jälkeen? Vaihtoehtoja on sitten jäljellä enää yksi, ja se on etatistisen velkaglobalisaation huipentuma - globaalit bondit ja (ainakin lähes) globaali fiat-raha sekä niiden varaan rakentuva viimeinen kupla. Asiassa on kuitenkin yksi mutta ja sen nimi on Kiina.

Jos Kiinan kotimarkkina kasvaa niin riittävästi pyörittämään Kiinan taloutta, että Kiinalla on varaa uhrata suuri osa viennistä, niin Kiina ei lähde mukaan mihinkään globaaleihin bondeihin. Niissä Kiinalla olisi vain hävittävää ja kiinalaiset tietävät tämän. Jos taas Kiina ei pysty uhraamaan vientiä, sen on melkein pakko lähteä mukaan, tai uhrattava vienti joka tapauksessa.

Olen hieman kahden vaiheilla asian suhteen, mutta kallistuisin veikkaamaan, että Kiina kaataa globaalit bondit. Näin ollen eurobondikupla jäisi viimeiseksi, jonka jälkeen länsimainen keynesiläinen talousjärjestelmä on tiensä päässä (rom-rom-) ja Kiina sekä mahdollisesti muut vähävelkaiset ja metallien päälle ymmärtävät kehittyvät taloudet voivat halutessaan ostaa Lännen halvalla pois kuljeksimasta.

Tämän tulkitseminen pörssivinkkinä on täysin lukijan omalla vastuulla, mutta summa summarum, seuraavat 1-2 vuotta, max kolme vuotta lamaa/taantumaa (jonka pohjalla ;-) aika ostaa), sitten 2-4 vuotta, max viisi vuotta eurobondivetoista nousua (jonka lopulla ;-) aika myydä) ja sitten lopultakin se kauan odotettu romahdus eli ultimaattiset ostajan markkinat. Alessio "Huijari" Rastanin sanoin, tehkää suunnitelma ja jokainen voi vaurastua.

On toki olemassa myös kolmas tulevaisuuden skenaario, mutta siihen liittyy niin vahvasti kurkkusalaatti, etten halua sitä sen enemmän käsitellä.