Valuvirhe eurossa vai suunniteltu kriisi? | Kirja-arvio

Euron kriisi on puhuttanut ihmisiä jo muutaman vuoden, niin tässä blogissa kuin muuallakin. Viikosta toiseen poliitikot kehittelevät aina uusia ratkaisuja, jotka viimeistään seuraavalla viikolla osoittautuvat olemattomiksi tai epäonnistuneiksi. Kuitenkin löytääksemme todelliset ratkaisut ja ennakoidaksemme sen tulevaisuutta meidän on ymmärrettävä euron luonne ja historia. Vallitseva käsitys euron kompastumisesta finanssikriisiin ja Lehman Brothersin kaatumiseen on lopultakin varsin vajaa teoria.

Taloustieteen professori Philipp Bagusin kirja Euro eksyksissä (alkup. The Tragedy of Euro) antaa kaivatut vastaukset asiaan niin teoreettiselta näkökulmalta kuin käytännössäkin. Se pureutuu euron - sekä rahan ylipäätään - historiaan yhtä aikaa sekä syvällisesti että kansantajuisesti, lukuisiin lähdeviitteisiin nojautuen. Onkin oikeastaan hämmästyttävää, kuinka kattavasti Bagus ehtii käsitellä asiaa vajaassa parissa sadassa sivussa.

Kirjan raha- ja talousteoreettinen anti on mitä mainioin. Käsitellessään kuinka euro on luottamuspohjainen fiat-raha, joka kärsii eräänlaisesta yhteismaan ongelmasta, Bagus tulee opettaneeksi lukijalle kuin vaivihkaa keskeiset perustiedot muun muassa inflaation ja keskuspankkijärjestelmän olemuksesta ja vaikutuksista.

Historialliselta kannalta Bagus nivoo euron tarinan uskottavasti osaksi liberaalien ja sosialistien vuosisataista kamppailua valtion roolista ihmisten elämässä. Kun erityisesti liberaalien ajaman Rooman sopimuksen oli tarkoitus palauttaa vapaakauppa ja vapaus Eurooppaan 1800-luvun kulta-aikojen tavoin edellisen vuosisadan nationalismin aallon pyyhkäistyä sen pois kartalta, myös sen sosialistit kaappasivat omaksi edukseen. Seurasi EY ja EU, ja yhtenä viimeisimmistä sosialistien hankkeista kasvattaa valtion valtaa syntyi euro. 

Bagusin mukaan monet keskeiset eurohankkeen ajajat tiesivät - ja hän siteeraa heitä tässä asiassa - alunperinkin, että se ei voi toimia ilman talouspoliittista unionia, vaan se ajautuu lopulta kriisiin, joka pakottaa unionin tiivistymiseen ja poliittisen vallan eriytymiseen yhä kauemmaksi tavallisista ihmisistä. Tuntuuko tutulta? Onkin mielenkiintoista, että kirjan suomenkielistä laitosta markkinoidaan tekstillä "Onko järjestelmässä valuvirhe?", kun kirja itse näyttää osoittavan, että kysymys ei ole valuvirheestä vaan järjestelmän tarkoituksellisesta ominaisuudesta.

Tällaisella ajankohtaisella kirjalla on uhkana vanhentua nopeasti tilanteen edetessä. Alkuperäisteos on julkaistu vuoden 2010 lopulla, mutta Bagusin teoreettinen ja historiallinen analyysi eivät vanhene - eikä myöskään hänen analyysinsä nykytilanteesta, sillä vähänkään talousuutisia seuranneena voimme todeta, että tapahtumat ovat monin tavoin edenneet hänen kirjassaan ennakoimia polkuja pitkin.

Suomennoksen Euro eksyksissä on julkaissut Eetos kustannus ja se on kustantajan nettikaupan lisäksi saatavilla kirjakaupoista kautta maan. Hintatietoinen suuntaa adlibris.comiin, jossa kirja on tällä hetkellä tiettävästi halvimmillaan. Suosittelen!

Riita poikki ja pinoon

Euroopan kriisimaiden tukeminen on kovasti tapetilla ja sen voisi sanoa jopa jakavan kansaa tai ainakin kansaa ja eliittiä hännystelijöineen. Kiistaan on kuitenkin olemassa äärimmäisen yksinkertainen ratkaisu, jonka voisi kuvitella tyydyttävän kaikkia.

Tehtäisiinkö siis niin, että ne suomalaiset, jotka haluavat antaa tukea, lainaa ja/tai lainatakauksia kriisimaille, myös saavat niin tehdä, ja ne suomalaiset, jotka eivät halua, saavat vastaavasti jättää sen tekemättä? Samoin jos jotkut suomalaisista haluavat osallistua tukemiseen, lainaamiseen tai takaamiseen, mutta vain vakuuksia vastaan, niin suotakoon myös heille se mahdollisuus.

Tämä olisi reilua ja tasapuolista, eikö vain? Samalla riita asiasta ratkeaisi kuin itsestään! On toki huomattava myös se, että moni muukin kiistakysymys olisi helppo ratkaista täysin samalla tavalla. Ne, jotka haluavat tehdä, tehkööt, ja ne jotka eivät halua, jättäkööt tekemättä. Kerrassaan käsittämättömän yksinkertaista!

Valitettavasti niin tässä kuin monessa muussakin asiassa, esittämäni ratkaisuehdotus tyydyttää useimmiten lähinnä vain niitä, jotka eivät halua ehdotettuun hullutukseen ryhtyä. Tukijoita tai tekijöitä ajatus ei miellytä lainkaan, sillä heille olennainen osa esitystä on se, että kaikki muutkin osallistuvat heidän mielitekonsa kustannuksien kattamiseen, mieluiten vieläpä leijonanosalla. Heistä juuri se on reilua ja tasapuolista.

Ei käy kateeksi – Kataisen, Rehnin & co. tiukka paikka

Kreikan, Irlannin, nyt Portugalin ja pian taas Kreikan tukemisessa on Jyrki KataisenOlli Rehnin ja muiden byrokraattisen sosiaalivaltion kannattajien niin Suomessa kuin muualla Euroopassakin kannalta kysymys ideologisesta elämästä ja kuolemasta.

Koska Suomi ja lähes kaikki muutkin Euroopan maat harjoittavat samankaltaista talouspolitiikkaa kuin ongelmamaatkin - eli panttaavat tulevien sukupolvien verotuloja nykyisen sosiaalivaltion ja oman valtansa rahoittamiseksi velalla - ongelmamaiden kaatuminen on heille mahdoton ajatus, sillä se osoittaisi myös Suomen ja muiden maiden olevan kestämättömällä polulla. Niin kauan kuin ongelmamaat saadaan pysymään vaivoin pinnalla vaikka väkisin, niin kauan elää pieni harras toive siitä, että ne vielä nousevat suosta ja että byrokraattisen sosiaalivaltion ajatus saattaisi ehkä sittenkin toimia.

Kun ongelmamaat alkavat aikanaan yksitellen kaatua velkajärjestelyyn, on velkojien tilalle suurelta osin ehditty vaihtaa mukamas "ongelmattomat" maat veronmaksajineen jättivelat myöntäneiden pankkien sijasta. Veronmaksajat kautta Euroopan hoitavat laskun kuuliaisesti, jos kohta hieman nuristen, ja sen jälkeen sama meno jatkuu, kun Portugalia myöten samat sankarit tulevat jatkamaan maiden johdossa. Tämä muuten koskee myös Suomea, vaikka jotain muuta on saatettu yrittääkin.

On siis ymmärrettävää, miksi Katainen ja kumppanit niin vakuuttavasti - ja vakuuttuneina - toistavat mantraa ongelmamaiden auttamisesta. Heidän on pakko, koska muuten he joutuisivat myöntämään hukanneensa koko poliittisen uransa ja useissa tapauksissa koko elämänsä asiaan, jonka he joutuisivat näin myöntävään olevan kestämätön - byrokraattisen sosiaalivaltion rakentamiseen.

Samalla heitä varmasti hirvittää. Pelkästään Portugalin tämänkertainen tukipaketti on kooltaan hieman vajaat 80 miljardia euroa. Se on järjetön summa. Selvästi yli puolitoistakertaisesti Suomen valtion vuosimenot. Suomen osuus on kokonaissummaan verrattuna pieni, vain miljardiluokkaa, mutta ei sekään mikään taskuraha ole, puhumattakaan koko vakausrahastoon liittyvistä vastuista. Miljardilla eurolla esimerkiksi palkkaisi pitkälti yli 30 tuhatta sairaanhoitajaa vuodeksi, mikä on yli puolet työelämässä olevista sairaanhoitajista.

Jos näillä ihmisillä on enää mitään suhteellisuuden- saati todellisuudentajua jäljellä, heidän täytyy itsekseen ainakin vähän miettiä, että onko tässä enää mitään järkeä. Entä jos tosiaankin olemme hukkaamassa miljardeja ja taas miljardeja euroja veronmaksajiemme ja jälkipolviemme rahoja kankkulan kaivoon? Olemmeko sittenkin olleet väärässä kaikki nämä vuodet, eikö julkinen sektori voikaan ottaa loputtomasti velkaa, jota ei tarvitse koskaan maksaa pois?

Katkelma eräästä viimeviikkoisesta Ylen nettiuutisesta: "Avainkysymys on se, että Kreikan on tienattava enemmän kuin syö ja kyettävä katkaisemaan velkaantumiskierre, [Olli] Rehn sanoo." Olli Rehn, onko todellakin näin? Ja miksei tämä sama päde esimerkiksi Suomeen? Jos Suomi, joka muutenkin jatkuvasti tekee alijäämää eli velkaantuu, ottaa velkaa lainatakseen Kreikalle, joka ei enää muuten saa lisää velkaa, niin miten tämä auttaa Suomea katkaisemaan oman velkaantumiskierteensä? Miten mikään maa, joka tekee vuosittain alijäämää vain Vakaus- ja kasvusopimuksen sallimat 3% BKT:stä, voi katkaista velkaantumiskierteen, jos sen ainoa ratkaisu on ottaa lisää velkaa eikä merkittäviä menonleikkauksia saa eikä voi tehdä?

Ei ole helppoa olla Katainen, Rehn tai kukaan muu eurooppalaisten byrokratioiden sankareista. Yhtäältä he tietävät, että loputtomassa julkisessa velkaantumisessa on jotain vikaa, vaikka eivät sitä tarkkaan pystykään osoittamaan, ja toisaalta he uskovat, että velka on tarpeellinen ja hyödyllinen elementti sosialidemokraattisen, Euroopan maiden rajat ylittävän byrokraattisen onnelan rakentamisessa, kunhan se vain pidetään juuri sopivasti hanskassa. Kognitiivinen dissonanssi syö miestä. Jos nämä kaverit onnistuvat jotenkin nukkumaan yönsä ilman unilääkkeitä, todellisuudentaju on jo heistä kaikonnut, eikä velkaantumisessa ole heidän mielestään mitään muuta ongelmaa, kuin että näissä ongelmamaissa se tehtiin jotenkin "väärin".

Meidän on hyvä ymmärtää näitä ihmisiä, sillä juuri sitä he ovat, ihmisiä. Eivät mitään erehtymättömiä yliluonnollisia muinaistarujen jumalsankareita, jotka voisivat ilman tunnontuskia päättää kokonaisten kansakuntien kohtaloista aina onnistuen näiden parhaaksi tai sitä vastaan, mielialastaan riippuen. Päinvastoin, kaikki päättäjämme ovat vain erehtyväisiä ihmisiä. Heillä on useimmiten luja usko asiaansa, mutta varmasti heitäkin joskus kovastikin huolettaa erehtyväisyytensä, sen verran isoilla pelimerkeillä kuitenkin pelataan, jos vain ovat vielä edes löyhästi jotenkin tässä maailmassa kiinni.

Kun ymmärrämme päättäjiemme ihmisyyden, voimme myöntää itsellemme, että yhdelläkään ihmisellä ei ole oikeutta määrätä toisten ihmisten elämästä ja tulevaisuudesta, ei myöskään ottaa velkaa näiden nimissä. Päättäjillemme olemme jostain syystä tämän valheellisen oikeuden suoneet, mutta eikö olisi pikkuhiljaa aika todeta, ettei sellaista oikeutta ole olemassakaan, ei edes tällä rajatulla ja valitulla ihmisjoukolla?