Puoluekokous, avoimuus, politiikkaseteli

Viime lauantaina pidettiin Liberaalien puoluekokous Helsingissä. Mukavaa ja innostunutta keskustelua käytiin, erityisesti kannattajakorttien keräämisen aloittamisesta. Puolueen vanhalla kaartilla, joista monesta ei tosin enää taida olla kerääjiksi iän puolesta, keräyskokemusta löytyy. Edellisellä kerralla on kuulemma tehty huikeita, jopa lähes tuhannen kortin henkilökohtaisia suorituksia! Siinäpä tavoitetta…

Kannattajakorttikampanja aloitetaan pian, eräänlainen kick-off -tapahtuma on suunnitteilla kahden viikon sisällä. Infoan siitä lisää tuonnempana.

Liberaalit julkaisi tänään puoluekokouksen julkilausuman, jota voinen mainostaa täälläkin, olinhan sen kirjoittamisessa mukana isohkolla kynällä: Poliittinen järjestelmä on avattava täysin. Puoluekokouksen mielestä julkisen toiminnan eli politiikan ja hallinnon avoimuuden ja läpinäkyvyyden lisääminen, varsinkin ajankohtaisten tapahtumien valossa, oli kannanoton arvoinen asia. Tuo on myös lähetetty tärkeimpiin medioihin, saapa nähdä kuinka se noteerataan. Lukekaa te, arvoisat lukijani, se kuitenkin. :)

Julkilausuma ottaa myös myönteisesti kantaa politiikkasetelin puolesta. Jos ajatus ei ole tuttu, suosittelen Juhani Kahelinin blogia aiheesta. Idean alkuperäinen äiti on Veera Luhtala. Politiikkaseteli antaisi puoluetuen jakamisen kansalaisten käsiin vuosittain. Se olisi merkittävä parannus puoluetuen nykytilaan, josta nimimerkki jussilaari kirjoitti osuvasti Kahelinin blogin kommentissa:

Puolueet ovat kaapanneet vallan kansalta, eivätkä siitä luovu vapaaehtoisesti.

Koko kaappauksen mahdollisti aikanaan puoluetuki, joka irrotti puolue-eliitin jäsenistön kontrollista. Puolueen jäsenten maksamilla jäsenmaksuilla ei enää ollut taloudellista merkitystä. Puoluekoneisto kääntyi päälaelleen. Aiemmin koneistö toteutti jäsenistön tahtoa, mutta nykyään se markkinoi johdon tahtoa äänestäjille.

Puoluetuki tulisi lakkauttaa kokonaan, mikä olisi suuri kehitysaskel koko poliittiselle järjestelmälle. Mutta jos sille ei löydy riittävää kannatusta, niin tuo politiikkaseteli on sen jälkeen paras kuulemani korjausehdotus.

Pasi ehdokkaaksi 2011?

Olen miettinyt mahdollista ehdokkuuttani eduskuntavaaleissa 2011. (Joo, oletetaan, että ne on silloin, vähän epäilen eduskunnan hajoamista nyt.) Olin jo tavallaan päättänyt jäädä pois vaaliyritelmistä ja keskittyä pelkkään mielipidevaikuttamiseen blogaamalla, mutta on ne vaalit ihan kiva harrastus kuitenkin.

Joka tapauksessa, jos lähden ehdokkaaksi, lähden vain liberaalisen puolueen ehdokkaaksi. Ja koska meillä ei nykyisin ole puoluerekisterissä olevaa liberaalipuoluetta, sellainen täytyy saada aikaiseksi. Lauantaina on Liberaalien ylimääräinen vuosikokous, jossa keskustelemme varmasti myös kannattajakorttien keräämisestä. Nykyinen ydinporukka on niin pieni, että sillä korttikampanja ei ole onnistunut.

Kysymys tässä kohtaa kuuluu, onko blogini lukijoiden joukossa ihmisiä, joita kiinnostaisi minun ehdokkuuteni (ja/tai muiden liberaalien osallistuminen vaaleihin) niin paljon, että voisivat kuvitella osallistuvansa kannattajakorttien keräämiseen? Nyt haluan alustavia kiinnostuksen osoituksia kommentteihin tai sähköpostiin (etunimi@etunimi.fi) ennen lauantaita eli mielellään heti.

Et sitoudu vielä mihinkään, lähinnä kartoitan onko tavoite edes realistinen tai löytyykö riittävästi kysyntää. Ei ole merkitystä sillä, oletko Keski-Suomesta vai muualta. Sinun ei edes tarvitse olla Liberaalien jäsen osallistuaksesi korttien keräämiseen.

Antakaa meidän olla / Kiitos, nyt riittää

Kirjoittelin kuukausi sitten poliittisesta vaikuttamisesta keinona kohti liberaalia, vapaata yhteiskuntaa. Esitin tuolloin, että vaikka liberaalipuolue ei olekaan täysin omia ajatuksiani vastaava vaan pikemminkin välimallin ratkaisu, niin silti se on valitsemani väylä yrittää vaikuttaa, tämän bloggaamisen lisäksi tietenkin. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin todettava, että se on vain yksi vaihtoehdoista, joiden välillä harkitsen jatkuvasti.

Liberaalit

Liberaalit on sosiaaliliberaalinen yhdistys, joka pyrkii takaisin puolueeksi pudottuaan puoluerekisteristä vuoden 2007 eduskuntavaalien jälkeen. Kuten sanoin, Liberaalien ohjelma on omalta radikaalimmalta näkökannaltani lähinnä kompromissi. Politiikka on kuitenkin kompromisseja, miksi siis lähtisin tarjoamaan kompromissia heti kättelyssä, kun siitäkin joutuisi lehmänkaupoissa joustamaan? Muutenkin Liberaalit tuntuvat olevan aika huonossa jamassa, eikä nykyisestä montusta ole helppo nousta. Olen tällä hetkellä Liberaalien puoluehallituksen jäsen ja Keski-Suomen Liberaalien puheenjohtaja.

Perustuslaillinen vapauspuolue / Tasavaltalaispuolue / tms

Yksi vaihtoehto voisi olla perustaa uusi puolue, joka rehellisesti ja äänekkäästi ajaa minimivaltiota, joka olisi tiukasti uuden perustuslain rajaama. (Liberaaleista sellaista puoluetta ei saa tehtyä.) Puolueen ajama perustuslaki olisi kehitetty versio toistaiseksi parhaimmasta maailmalla nähdystä — joskin silti varsin puutteellisesta — perustuslaista vuodelta 1787. Puolueen tavoitteena olisi siis vaatimattomasti Suomen valtiomuodon muuttaminen (ei, Suomi ei ole enää tasavalta vaan demokratia) ja aatteena klassinen liberalismi eli libertarismi.

Näkymät tällaiselle puolueelle tosin olisivat tuskin kovin paremmat kuin Liberaaleille nykyisin, joskin siinä missä Liberaalit on poliittisesti verrattain lähellä nykyisiä puolueita, tällainen puolue olisi selvästi yksin omassa kategoriassaan. Vaikka kysyntää tällaiselle puolueelle voisi ollakin, suhteellinen vaalitapa johtaisi siihen, että hyvin moni sitä periaatteessa parhaana vaihtoehtona pitävä äänestäisi silti jotain vähiten huonoa jonkin valtapuolueen ehdokasta. Vasta uskottavan kannatuksen osoittaminen vaaleissa auttaisi uskottavan vaalikampanjoinnin tekemisessä, melkoinen noidankehä se.

Antakaa meidän olla -puolue / Kiitos, nyt riittää -puolue / tms.

Toinen vaihtoehto olisi perustaa uusi puolue, joka ei perustuisi aatteisiin tai ideologioihin, vaan tavoittelisi vain sitä, että valtiovalta ja poliitikot jättäisivät ihmiset rauhaan eivätkä sekaantuisi heidän asioihinsa. Toki käytännössä tämä tarkoittaisi samaa kuin edellinen vaihtoehto, mutta ilman raskaita filosofisia perusteluja.

Jo nyt 40% aikuisväestöstä on poliittisen prosessin ulkopuolella eikä osallistu vaaleihin. He eivät usko voivansa vaikuttaa äänestämällä (ihan järkevä johtopäätös) tai heitä ei yksinkertaisesti vain kiinnosta (ihan terve suhtautumistapa). He elävät omaa elämäänsä riippumatta vaalien tuloksista tai poliitikkojen sekaantumisesta, jotenkin sietäen veroja, julkisen sektorin kehnoutta ja valtion byrokratiaa ja interventioita. He varmaankin myös jatkaisivat elämäänsä normaalisti parhaansa mukaan, vaikka valtio jonain päivänä yllättäen katoaisikin.

Tällainen uusi puolue olisi henkisesti nukkuvien puoluetta lähellä. Se ei välttämättä edes pyrkisi pärjäämään vaaleissa, vaan voisi osallistua niihin ainoastaan välittääkseen paremmin tietoa siitä, että on ihan mahdollista ajatella elämää valtiosta riippumatta ja ilman valtion sekaantumista siihen. Jos se joskus saisikin edustajia läpi, nämä eivät pyrkisi saamaan valtiota tekemään mitään vaan olemaan tekemättä mahdollisimman paljon asioita. Tällaista puoluetta kiinnostaisi vain välttämättömimpien asioiden (eli laki, järjestys ja turvallisuus) hoitaminen yhdessä eli politiikan kautta.

Mitä järkeä tällaisessa puolueessa sitten ylipäätään olisi? Mikseivät tämän puolueen aktiivit ja kannattajat yksinkertaisesti siirtyisi suoraan nukkuviksi? Järki olisi siinä, että tämä puolue ei tyytyisi sietämään valtion sekaantumista ihmisten asioihin, vaan aktiivisesti pyytäisi sen lopettamista (antakaa meidän olla) ja pyrkisi jopa myös vaikuttamaan siihen (kiitos, nyt riittää).

Lisäksi voidaan esimerkiksi kuvitella, että äänestysaktiivisuuden jatkuvasti laskiessa poliitikot saattavat jonain päivänä keksiä, että siitä täytyy tehdä pakollista tai että siihen täytyy kannustaa esimerkiksi raha-arvonnoilla äänestäjien kesken. Tällöin olisi hyvä olla olemassa aktiivisesti nukkuvien puolue. Puhumattakaan siitä, että jos tämä puolue kasvaisi riittävän suureksi, siihen kuuluvat voisivat jossain vaiheessa yksipuolisesti sanoutua irti osallistumisesta valtion toimintaan. Voisi olla valtiolle vaikea paikka pistää vaikkapa sata tai kaksisataa tuhatta ihmistä kerralla vankilaan esimerkiksi maksamattomien verojen vuoksi.

Pidän myös todennäköisenä, että tällaisen puolueen vastaanotto voisi olla myönteisempi ja laajempi kuin liberaalin tai libertaristisen puolueen. Ensinnäkin jo mainittu filosofointi puuttuisi. Toisekseen, valtavirtapolitiikka, erityisesti vasemmisto, on onnistunut erittäin hyvin liberalismin valheellisessa leimaamisessa, jo pelkkä sana aiheuttaa negatiivisia mielleyhtymiä monissa. Sitäkään taakkaa ei tarvitsisi kantaa. Kolmanneksi, hyvin monet ihmiset todella haluavat, että valtio ei sekaantuisi aivan niin moneen asiaan kuin nykyisin (esimerkiksi taide, kulttuuri, maahanmuutto, tekijänoikeudet, jne.). Hyppäys siitä laajempaan sekaantumattomuuteen ei välttämättä olisi järin suuri, joskin harva kokee jonkinasteista verotusta tai sosiaali- ja terveyspalveluja häiritsevänä sekaantumisena.

Luovuttaminen

Minulta on edelleenkin jäänyt vastaamatta jokuseen em. aiempaan kirjoitukseeni tulleeseen hyvään kommenttiin. Esimerkiksi mr_Zombie kysyi aivan aiheellisesti, että miksi kuvittelen demokraattisella prosessilla saatavan enää mitään merkittävää liberalisoitumista aikaiseksi.

Niin se varmaankin on, että nykyiset modernit valtiot, nk. ”liberaalit demokratiat”, ovat mitä ovat, surulliseen loppuunsa saakka, eikä niille oikein mitään voi. Siksi tuo ym. kolmas vaihtoehto vaikuttaa päivä päivältä paremmalta, sillä sellainen lähestymistapa saattaisi lopulta syrjäyttää valtiot rauhanomaisesti, ilman surullista loppua.

Toisaalta, ei sekään olisi kovin todennäköistä. Miksi siis vaivautua? Miksi käyttää aikaa ja vaivaa johonkin, joka on hyvin todennäköisesti — varsinkin omalta ja läheisten kannalta — täysin turhaa?

No, vastaus tuli tuossa väliotsikossa. Koska se olisi luovuttamista. Ehkä minä vain haluan uskoa, että voin tehdä jotain sen eteen, että minun, perheeni, mahdollisten lastenlasteni, sukulaisteni, ystävieni ja tuttavieni ei tarvitsisi istua voimattomina jarruttomassa Speed-bussissa matkalla helvettiin sosialistiseen totalitarismiin ja veriseen vallankumoukseen tai sisällissotaan, jota todennäköisesti seuraa jokin vielä sitäkin huonompi yhteiskuntajärjestys.

Mutta joskus voi olla järkevää luovuttaa. Ajanhaaskaaminen turhiin asioihin on suoraan pois oman ja perheen onnen tavoittelusta. Voisi vaikka tehdä bisnestä ja ryhtyä riistäjäkapitalistiksi tai jotain. Tai voisi alkaa valmistautua muuttamaan vapaaseen yhteiskuntaan johonkin Itämerelle. Tai voisi elää ihan normaalisti, käydä töissä ja harrastuksissa ja niin edelleen, ja vain toivoa parasta politiikan suunnan suhteen. Mitä sitä nyt muista, varsinkaan tuntemattomista ihmisistä välittämään.

Mutta ei, en luovuta, ainakaan vielä. Mutta vaikka olenkin yhä enemmän alkanut saada myönteistä palautetta, kehuja ja kiitoksia sekä kommenteissa että sähköposteissakin (kiitokset niistä!), niin luovuttaminenkin alkaa välillä tuntua jopa todelliselta vaihtoehdolta.

PS. Klikatkaa noita linkkejä auki, varsinkin niitä, jotka osoittavat aiempiin kirjoituksiini, jos ne eivät ole ennestään tuttuja. Voi selventää paljon.

”Minulla on erittäin monipuolinen kokemus kesätöistä.”

Eduskunta, eli 200 vaaleilla valittua kansanedustajaa, on kuin kansa pienoiskoossa. Noihin kahteensataan mieheen ja naiseen yksilöityvät ja tiivistyvät koko kansan kokemus, viisaus ja arvopohja. Kansanedustajat ovat edustava otos kansasta. Näin siis ainakin periaatteessa.

Mutta entä käytännössä? Päivän Ilta-Sanomat kertoo kansanedustaja Ben Zyskowiczista (kok.) tutustumassa ”oikeisiin töihin”.

Zyskowicz tarttui miehekkäin ottein hitsipilliin ja esitti viattoman kysymyksen.

- Tarvitsisin vähän työnohjausta, ja pitäisikö tämä kypärän visiiri panna alas, Zyskowicz kyseli.

- Hitsauskokemus oli miellyttävä, Zyskowicz summasi.

Zyskowicz on ollut ruumiillisessa työssä joskus nuorempana.

- Minulla on erittäin monipuolinen kokemus kesätöistä. Teollisuudessa en ole ollut, rakennuksella kyllä.

Zyskowicz valittiin ensimmäisen kerran eduskuntaan 24-vuotiaana vuonna 1979. Tätä ennen hän oli Helsingin kaupunginvaltuustossa 1977-1980 ja Kokoomuksen nuorten liiton virkailijana 1973-74. Yhdellä sanalla urapoliitikko. Jos sitten oletetaan, että Zyskowicz kansanedustajana kuuluu henkilökohtaiselta taustaltaan edustavaan otokseen Suomen väestöstä, niin se tarkoittaisi, että Suomessa olisi 26 500 urapoliitikkoa (5,3 miljoonaa * (1/200)). No, ei mitenkään mahdoton luku, jos ei edellytetä kaikilta urapoliitikoilta samaa suoritustasoa, ottaen huomioon kaikki kunnallispoliitikot ja vastaavat.

Mutta entä jos eduskunnassa olisi muitakin urapoliitikkoja? Mitenköhän saman puolueen Jyrki ”Alvin nosto on ihan järkevää pohdiskelua” Katainen? Syntynyt 1971, eduskuntaan vuonna 1999, sitä ennen ”[h]änen työuraansa [on kuulunut] opettajan [sijaisuuksia], harjoittelu Suomen Lontoon suurlähetystössä, ja hän on ollut Kokoomuksen Kansallisen sivistysliiton koulutussuunnittelijana ja kouluttajana”. ”Katainen on ollut Siilinjärven kunnanvaltuuston jäsen vuodesta 1993 ja Pohjois-Savon maakuntaliiton 1. varapuheenjohtaja vuodesta 2000. Hän oli Kokoomuksen Nuorten Liiton varapuheenjohtaja 1994–1995.” Voisin merkata urapoliitikoksi.

Vaihdetaanpas puoluetta. Miten olisi Jutta Urpilainen (sd.)? Syntynyt 1975, eduskuntaan 2003. ”Ennen eduskuntauraansa hän työskenteli puolueen nuoriso- ja opiskelijajärjestöissä edustaen Suomea Euroopan Demarinuorten (ECOSY) hallituksessa. Lisäksi hän on edustanut Suomea YK:n ja Unescon yleiskokouksissa. Kokkolan kaupunginvaltuutettuna hän on toiminut vuodesta 2001.” Urapoliitikko.

Löytyisiköhän vasemmiston johdosta työläisiä? Mikä on miehiään esimerkiksi Paavo Arhinmäki (vas.)? Syntynyt 1976, eduskuntaan 2007. Helsingin kaupunginvaltuutettu vuodesta 2001, Helsingin opetuslautakunnassa vuodesta 1997. Ennen omaa kansanedustajan paikkaa hän toimi Esko-Juhani Tennilän (vas.) eduskunta-avustajana. Vasemmistonuorten puheenjohtaja 2001-2005. Leikannut joskus nurmea Helsingin kaupungin puistoyksikössä. (Heh, minäkin olen joskus leikannut nurmea Suonenjoen kaupungin teknisellä osastolla.:)) Pettymys, taas yksi urapoliitikko.

Nyt urautuneita poliitikkoja on jo neljä. Kansalaisiksi muunnettuna tämä tarkoittaa 106 000 ”urista”. Vähän alkaa epäilyttää, varsinkin kun minusta tuntuu, että tuossakaan ei ollut kaikki eduskunnan urapoliitikot.

Tämä jako urapoliitikkoihin ja muihin kansalaisiin on mielestäni tärkeä, sillä uriksia ei olisi, jos ei olisi valtiota ja kansanedustuslaitosta. Urikset eivät ole satunnaisia kesätöitä lukuunottamatta päivääkään tehneet mitään muuta kuin politiikkaa. He ovat siis nuoresta pitäen kokopäiväisesti työntäneet nokkaansa muiden asioihin, siinä missä tavalliset ihmiset välittävät lähinnä omista ja korkeintaan läheistensä asioista. Onko tällainen ihminen kosketuksissa ”tavalliseen elämään”? Onko tällainen kaveri oikeasti kansaa edustava kansanedustaja? Ei minun mielestäni.

Olen ennenkin esittänyt yksinkertaista keinoa valita kansanedustajiksi varmasti kansaa edustavia henkilöitä. Vieläpä siten, että valintajärjestelmä automaattisesti varmistaisi pitkällä aikavälillä kansan eri osien tasapuolisen edustuksen eduskunnassa. Kaiken lisäksi menetelmä olisi jopa järkyttävän halpa, sillä ”vaalit” voitaisiin järjestää parissa tunnissa, olettaen väestörekisterin olemassaolon.

Puhun tietenkin arvasta, josta kirjoitin tammikuussa otsikolla Arpa takaa tasa-arvon ja edustuksellisuuden demokratiassa. Arvalla valitut kansanedustajat olisivat takuuvarmasti kansan edustajia. Lisäksi vaatisi melkoista arpaonnea päästä urautumaan poliitikoksi, melkoisella varmuudella uristen lukumäärä asettuisi millä tahansa hetkellä nollan ja yhden väliin.

Toinen vanhempi kansanedustusta käsittelevä kirjoitukseni on myös lukemisen arvoinen, nimittäin kirjoitus Luovan työn tarkoitus ja miksi se ei aina toimi niin lokakuulta 2006.

Vaalitavoista: suhteellinen, pitkä lista ja siirtoääni

Usari kertoo tänään valtio-opin professori Heikki Palomäen kritiikistä nykyistä suhteellista vaalitapaa kohtaan:

Ylen Ykkösaamussa esiintynyttä Paloheimoa ärsyttää, että nykysysteemissä jokaisen puolueiden listalta löytyy sopivat ehdokkaat esimerkiksi ydinvoiman kannattajille ja vastustajille.

Ongelmana hän pitää sitä, että suhteellisella vaalitavalla laskettuna ydinvoiman vastustajan ääni voi päätyä ydinvoiman kannattajalle, vaikka olisikin äänestänyt ydinvoiman vastustajaa.

- Maamme nykyisellä henkilökohtaisella vaalijärjestelmällä on ilmeisiä pulmia. Se on johtanut ajan mittaan siihen, että puolueiden ehdokaslistat ovat kuin tavaratalo, jossa on tarjouksia jokaiselle asiakkaalle, Paloheimo moittii.

Ihan hauska ja osuva tuo tavaratalovertaus. :) Paloheimo on oikeassa, suhteellinen vaalitapa on erittäin huono. Joidenkin poliitikkojen esittämää listavaalia Paloheimo pitää parempana vaihtoehtona, koska se mm. korostaisi puolueiden välisiä eroja ja vähentäisi julkkisehdokkaita listoilta, mutta ei usko sen tulevan käyttöön Suomessa, koska ihmiset haluavat äänestää ehdokkaita eivätkä puolueita.

Pitkillä vaalilistoilla varmaankin olisi professorin mainitsemat vaikutukset, mutta sillä olisi myös muita vaikutuksia.

Koska puolueet itse päättäisivät järjestyksen, jossa niiden ehdokkaat pääsisivät läpi vaaleissa, listavaali käytännössä tuhoaisi puolueiden sisäiset muutosvoimat. Listan kärki olisi täynnä puolue-eliitin suosikkiehdokkaita ja listan häntäpäähän laitettaisiin sellaisia nimiä, joiden ei haluta pääsevän läpi, mutta joiden uskotaan tuovan silti ääniä puolueen listalle. Puolueiden sisäisten oppositioiden ehdokkaat ja satunnaiset julkkikset löytyisivät siis ei-valittavien joukosta. Tämä toki voisi johtaa joidenkin puolueiden pirstaloitumiseen, mikä ei välttämättä olisi huono asia.

Joka tapauksessa suurimmat puolueet (ja erityisesti niiden valtaklikit), jotka nykyisin yhteisymmärryksessä rahoittavat toimintaansa suurelta osin verorahoista (mikä on todellinen puoluerahoitusskandaali!), vain vakiinnuttaisivat asemaansa ja saisivat karsittua edustajistaan epätoivottuja henkilöitä, joita nykytilanteessa on pakko sietää. Ei siis ihme, että nimenomaan suurista puolueista on kuulunut listavaalin kannatusääniä.

Todellinen, radikaali vaalitapauudistus olisi siirtyminen siirtoäänivaaliin (single transferable vote, STV). Siirtoäänivaalissa äänestäjä saa itse päättää, mille ehdokkaalle hänen äänensä menee, jos se jää hänen ensisijaiselta ehdokkaaltaan käyttämättä. Ääni jää käyttämättä, jos ehdokas pääsee läpi ilman sitäkin (osa ehdokkaan äänistä on ylimääräisiä) tai ei tule valituksi lainkaan (kaikki ehdokkaan saamat äänet ovat hyödyttömiä).

Tällöin ei haittaisi, vaikka puolueet olisivat kaikkien näkemysten tavarataloja. Jos äänestäjä vastustaa ydinvoimaa, hän voi valita ykkösehdokkaakseen puolueesta A löytyvän kansakunnan kovimman ydinvoiman vastustajan. Jos toiseksi kovin ydinvoimaa vastustava ehdokas löytyy puolueesta B, äänestäjä voi laittaa hänet ensimmäiselle varasijalle. Listaa voi jatkaa niin pitkälle kuin äänestäjä itse haluaa. Missään tapauksessa äänestäjän ääni ei hyödyttäisi ehdokasta, jota hän ei itse kannata, sillä ääni ei menisi puolueelle vaan suoraan ehdokkaalle.

Olen kirjoittanut siirtoäänivaalista aikaisemminkin, mm. 23.1.2007 silloisen oikeusministerin Leena Luhtasen (sd.) erään lausunnon kirvoittamana. Kyseisen kirjoitukseni perässä Johannes Nieminen epäili kommentissaan Luhtasen sahaavan lausunnollaan omaa oksaansa, ja niinhän siinä myös kävi, että Luhtanen oli ainoa ministeri, joka jäi rannalle vuoden 2007 eduskuntavaaleissa.

Siirtoäänivaalitapa olisi ominaisuuksiltaan ylivertainen suhteelliseen vaalitapaan ja listavaalitapaan nähden. Juuri siksi olen edelleen yhtä pessimistinen siihen siirtymisen suhteen kuin vuonna 2007. Suuret puolueet eivät koskaan tule hyväksymään uudistusta, joka parantaisi äänestäjien tahdon toteutumista ja uhkaisi siten niiden asemaa.

Missä kulkevat demokratian rajat?

Demokratia tarkoittaa lähtökohtaisesti kansanvaltaa (kreikk. δημοκρατία), vastakohtana esimerkiksi diktatuurille (yksinvalta) tai oligarkialle (harvainvalta). Mutta siinä missä hallitsijalla on diktatuurissa absoluuttinen valta, eli oikeus aivan mihin tahansa päätöksiin, myös demokratiassa enemmistöllä on käytännössä absoluuttinen valta. Demokratia poikkeaa muista mainituista hallintomuodoista siis vain siten, että tyrannia on laajennettu yksiltä ja harvoilta enemmistön käsiin.

Suomessa nykyisin harjoitettava demokratia on parlamentaarista eli edustuksellista demokratiaa. Neljäksi vuodeksi kerrallaan luovutamme täyden — potentiaalisesti täysin mielivaltaisen — vallan kahdellesadalle kansanedustajalle. Tällöin demokratia taantuu harvainvallaksi. Vallanpitäjien mielivaltaa kahlitsee vain kaksi asiaa, nimittäin perustuslaki sekä erittäin hämärä käsite nimeltä yleinen mielipide.

Perustuslain tehtävä on rajoittaa valtion ja demokratian valtaa. Perustuslain on siis tarkoitus estää enemmistön tyrannia ja mielivaltainen vähemmistöjen riistäminen yhteisen edun nimissä — ja muistakaa, yksilö on se pienin mahdollinen vähemmistö ja nykyisin myös se useimmin riistetty. Perustuslaillista yhteiskuntaa kutsutaankin tasavallaksi.

Vaikka maamme virallinen nimi onkin Suomen tasavalta, emme silti ole tasavalta, vaan demokratia. Meidän perustuslakimme on käytännössä vessapaperia. Se on niin ympäripyöreä ja maailmoja syleilevä, ettei se todellisuudessa rajaa valtiota lainkaan. Synnynnäisen huonoutensa lisäksi sen noudattamista ei edes valvo riippumaton perustuslakituomioistuin, vaan kansanedustajat itse. Siinä jos missään on pukki kaalimaan vartijana. Olemme siis de facto demokratia, vaikka de jure puhuttaneenkin tasavallasta.

Yleinen mielipide, jos oletamme sellaisen abstraktin käsitteen olemassaolon, on sen sijaan huono kansanedustajien mielivallan kahlitsija. Yleinen mielipide ei välttämättä ole väestön tai edes sen enemmistön yhteinen mielipide, vaan yhä useammin pelkkä median sekä poliitikkojen itsensä luoma mielikuva, joka vaikuttaa sekä väestön että päättäjien käsityksiin yleisestä mielipiteestä. Vaikka mielikuva voi ruokkia itseään ja sopuliefekti voi siitä ajan kanssa tehdä yleisen mielipiteen, ei siitä yleisestä mielipiteestä silti juuri koskaan muodostu niin vahvaa, että kansalaiset voisivat yksissä tuumin sitoutua sitä puolustamaan.

Sen sijaan yleisen mielipiteen, kansalaisten oikeudentajun ja oikeudenmukaisuudenkin vastaiset poliittiset päätökset nykyään hyväksytään juurikaan mukisematta. Mahdolliset nurisijat tai suoranaiset vastustajat vaiennetaan vetoamalla demokratiaan: vaikka päätös saattoi olla huono, se oli yhteinen päätös, joten pulinat pois!

Tällainen järjestely on erittäin vaarallinen. Ensinnäkin se luo valmiin pohjan mahdolliselle demokraattisesti valittavalle populistille, jonka todellisena päämääränä on de jure yksin- tai harvainvalta. Tästä klassisena esimerkkinä toimii 1930-luvun alun Saksa.

Toisekseen, ja mahdollisesti jopa vaarallisemmin, se johtaa siihen, että valtion valtaa ja kontrollia kasvatetaan vähitellen yhä enemmän kaikkien pitäessä kehityskulkua täysin luonnollisena ja hyvänä asiana, kunnes eräänä vähemmän kauniina päivänä ihmiset järkyttyvät havaitessaan elävänsä täysin sosialistisessa tai fasistisessa yhteiskunnassa, jonka he ovat itse luoneet. Diktaattoriksi julistautunutta vastaan voi kyllä taistella, mutta kuinka vastustat demokratian synnyttämää totalitarismia?

Mikä muuten määrittää sen, ketkä demokraattiseen päätöksentekoon saavat osallistua ja keitä kyseiset päätökset koskevat? Kansallisvaltio on aika keinotekoinen määritelmä eikä liity juuri demokratiaan itseensä, vaan enemmän nationalismiin. Onko se yhtään sen vähemmän demokratiaa, jos kymmenen ihmisen joukosta yhdeksän päättää muodostaa demokratian, johon kymmenennenkin on kuuluttava enemmistön tahdon mukaisesti, verrattuna siihen, että tietty viisimiljoonainen poppoo on enimmäkseen tietyllä alueella asuneiden ihmisten jälkeläisiä ja siksi ”yhteisten” päätösten vallan alla?

Tai jos mennään toiseen suuntaan, miksi rajata aluetta? Jos esimerkiksi yhdeksän miljoonaa ruotsalaista haluaa poistaa rajan Torniojoen kohdalta, eikö se ole asia, johon demokratian nimissä viiden miljoonan on tyydyttävä? Varsinkin kun kyseisten maisten kulttuurit ovat hyvin samankaltaisia, eikä kielimuurikaan ole ongelma, kun me olemme jo valmiiksi kaksikielisiä.

Lisäksi Suomessa yhteisistä asioista demokratian kautta saa tulla päättämään kuka tahansa ulkopuolinenkin, kunhan muuttaa maahan ja hankkii kansalaisuuden. (Kunnallisissa yhteisissä asioissa ei tarvita edes kansalaisuutta, pelkkä vakituinen osoite riittää.) Miksi emme avaisi mahdollisuutta päättää meidän kaikkien yhteisistä asioista suoraan koko maailmalle? Kaikki ihmisethän ovat samanarvoisia ja enemmistö on aina oikeassa. Me nykyiset suomalaiset olemme todellakin hyvin pieni vähemmistö maailman mittakaavassa, joten miksi emme menisi koko maailman enemmistön mukana?

Oikea lopputuloshan olisi taattu, kun mahdollisimman suuri enemmistö asioista päättäisi, vai kuinka? On nimittäin demokratiankin kannalta hyvin vaarallinen tie, jos enemmistö saa rajata demokraattiseen prosessiin osallistuvien määrää mielivaltaisesti.

Toivon, että tässä vaiheessa viimeisetkin ymmärtävät, miksi demokratia tarvitsee rajoja ja miksi ne rajat tulee määritellä ehdottoman tiukan perustuslain muodossa. Perustuslain tulee taata pienimmän vähemmistön eli yksilön (negatiiviset) oikeudet, jotta niitä ei voida enemmistön mielivallalla polkea. Perustuslain tulee olla yksiselitteinen ja sen noudattamista tulee valvoa riippumattomasti. Perustuslakituomioistuimen ja tarvittaessa kansan tulee voida kumota sellainen hallinto, joka toimii perustuslain vastaisesti. Perustuslain ei pidä luvata kaikkea hyvää kaikille, vaan sen itsensä pitää tyytyä vain valtion ja demokratian rajaajaksi.

Yhdysvaltain perustuslaki oli kelvollinen yritys. Lopulta se kuitenkin epäonnistui, satakunta vuotta toimittuaan, ja Yhdysvallatkin on ajautunut enemmistön tyranniaan, tavoittelemaan hyvinvointivaltion väärää jumalaa. Siitä esimerkistä kannattaa tietenkin ottaa opiksi.