Blogi

Bitcoin, maailmanvaluutta

Jos olet seurannut bitcoinin kurssikehitystä vain viimeiset kaksitoista kuukautta, kuten suurin osa muusta maailmasta, niin otsikkoni saattaa vaikuttaa sinusta harhaiselta. Bitcoinhan on sukeltanut jo yli 80% ja julistettu kuolleeksi satoja kertoja, joten miten siitä muka enää koskaan voisi tulla mitään? Helposti, lue vaikka.

Bitcoinin fundamentit

Ennen varsinaista asiaa on syytä kerrata mistä bitcoinissa on kysymys. Bitcoin on siis ensimmäinen ja laajimmalle levinnyt sovellus lohkoketjuteknologiasta. Bitcoin käyttää lohkoketjua muodostamaan maailmanlaajuisen jaetun tilikirjan, johon kuka tahansa voi (louhijoiden avustuksella) tehdä uusia merkintöjä, jota kuka tahansa voi lukea, ja jonka vanhoja merkintöjä ei enää koskaan voi muuttaa. 

Tilikirjan turvallisuuden ja muuttamattomuuden takaa louhijoiden käyttämä massiivinen laskentateho, josta heille maksetaan palkkioksi siirtomaksuja sekä vielä toistaiseksi uusia bitcoineja. Kuka tahansa voi ryhtyä louhijaksi, mutta edes yli puolet laskentatehosta omaavista louhijoista ei voi yhdessäkään yrittää huijata muita muuten kuin yrittämällä perua jonkin tuoreen tilikirjamerkintänsä suurin kustannuksin ja silti todennäköisesti siinä epäonnistuen.

Bitcoinin tarjoamaa tilikirjaa voi käyttää paitsi bitcoin-siirtojen kirjaamiseen, myös lukuisten muiden sovellusten pohjana. Esimerkiksi salamaverkko (Lightning Network) on bitcoin-siirrot lähes välittömiksi ja lähes maksuttomiksi muuttava toisen kerroksen sovellus, joka mahdollistaa bitcoinin skaalaamisen jopa maailmanvaluutaksi. Bitcoinin avulla voitaisiin muun muassa myös luotettavasti allekirjoittaa sopimuksia, pitää säästöt turvassa myös onnettomuuksien varalta sekä perustaa yrityksiä ja demokraattisia yhteisöjä (multisig-lompakot).

Jaetun ja taatusti luotettavan tilikirjan edut ovat varmasti ilmeiset kenelle tahansa korruption ja talousrikollisuuden problematiikkaa pohtineille. Edullisten, nopeiden ja luotettavien globaalien maksusuoritusten edut ovat puolestaan ilmeiset kenelle tahansa verkkokauppojen käyttäjälle tai kansainvälisiä tilisiirtoja tehneille.

Ja mitä tulee bitcoinin 80% kurssiromahdukseen, niin tämä taitaa olla bitcoinille jo kolmas sellainen, eräiden hieman pienempien lisäksi. Toisaalta bitcoinin historian ensimmäinen maksusuoritus oli se kuuluisa kymmenentuhatta bitcoinia eli nykykurssillakin vielä 30 miljoonaa euroa kahdesta pizzasta. Pitkälle on siis tultu, ja muna-kana-ongelman ratkettua volatiliteetti poistuu myös.

Kumpi oli ensin, muna vai kana?

Kuulen jo ajatuksesi näytön siltä puolelta: "jos bitcoinin edut ovat kerran niin ylivertaiset, niin miksi kurssi sakkaa?" Tähän on muutamakin hyvä syy.

Ensinnäkin, kun bitcoin reilu vuosi sitten hurjan nousunsa ansiosta kohosi ensimmäistä kertaa kunnolla niin suurpääoman kuin tuulipukukansankin vaihtoehtoiseksi sijoituskohteeksi, siinä mahdollisesti lähti niin sanotusti mopo vähän lapasesta. Kurssi kävi ehkä korkeammalla, kuin mihin bitcoinilla siinä vaiheessa oli vielä varsinaisesti edellytyksiä.

Toisaalta, viime loppuvuoteen asti taloussykleista irrallisena tai jopa osittain vastasyklisenä toiminut bitcoin saattoi kohonneen asemansa vuoksi tulla ainakin väliaikaisesti osaksi taloussykliä. Ja koska bitcoin on lopultakin sangen likvidi sijoituskohde, niin kuluneen vuoden kurssilasku voi olla osa taloussyklin kääntymistä, jolloin bitcoin varsin ironisesti voi olla romahduksen airut.

Kolmanneksi, kuten mikä tahansa verkostovaikutusten päälle rakentuva uusi teknologia, myös bitcoin "kärsii" muna-kana-ongelmasta. Jotta bitcoin voisi olla massojen maksuväline, riittävän monen pitäisi sitä käyttää, mutta riittävän montaa käyttäjää ei välttämättä saada, ellei se ole jo massojen maksuväline. Tätä ongelmaa tosin jo viime vuoden ralli osittain oli murtamassa, mutta se mitä tapahtuu seuraavaksi, on varsinainen läpimurto.

Viimeinen taloussykli

Keskuspankkiaikakauden taloushistoria alkaa olla pikkuhiljaa yksitoikkoista luettavaa. Ensin talous kasvaa hurjaa vauhtia ja sitten tulee romahdus. Romahduksesta toivutaan uuteen hurjaan nousuun, kunnes tullaan taas alas.

Taloussyklien tahti on vain kiihtynyt sen jälkeen, kun 1970-luvun alussa globaali rahatalous irtosi viimeisistäkin pidäkkeistään presidentti Nixonin irrotettua reservivaluutta dollarin jo siihen mennessä nimelliseksi muuttuneesta sidoksestaan kultaan.

Sen jälkeen taloussykleissä on korostunut myös fokusoituneiden kuplien merkitys. On ollut asuntokuplaa ja IT-kuplaa. Keskuspankkipiireissä, erityisesti Yhdysvaltain Fedissä, on jopa julkilausutusti käytetty uusien kuplien puhaltamista korjauskeinona viimeisimpään romahdukseen. Se ei olennaisesti poikkea uuden kännin vetämisestä korjauksena krapulaan.

Valitettavasti viinakin loppuu joskus, ja pitkän rännin päätteeksi on edessä maailmanluokan madafakin darra. On hyvin mahdollista, että nykyinen julkisen velan kupla on osa viimeistä taloussykliä ja että seuraavan romahduksen koittaessa ei enää voida puhaltaa uutta kuplaa tilalle, eikä riipaista sitä korjaavaa känniä.

Maailmanvaluutta

Bitcoin auttaa jo konkreettisesti ihmisiä Etelä-Amerikan ja Afrikan erinäisissä rikkinäisissä talouksissa. Esimerkiksi Venezuela on tuhonnut taloutensa ja virallisen valuutan inflaatio kiitää jo pitkälti yli miljoonassa prosentissa. Ei siis liene ihme, että venezuelalaiset omaksuvat nopeasti käyttöönsä bitcoinia, joka kaiken muun hyvän lisäksi on vapaa myös inflaatiosta.

Sama on edessä kehittyneessä maailmassa, kun keskuspankkiaikakausi kohtaa tiensä pään. Silloin on hyvä, että bitcoin on vaihtoehtona olemassa, salamaverkko on valmis ja kryptovaluutta jo suurehkon vähemmistön käytössä.

Kun rahatalous viimeksi romahti kunnolla lähes koko tunnetussa maailmassa, seurasi satojen vuosien mittainen pimeä keskiaika, jolloin rahaa ei entisen Länsi-Rooman alueella käytetty lainkaan, vaan ihmiset kurjistuivat vaihdantatalouden varassa. Onneksi tällä kertaa meillä on vaihtoehto valmiina.

Tämän joulun paras lahja?

Bitcoinien enimmäismäärä on 21 miljoonaa kappaletta. Yksi bitcoin jakautuu sataan miljoonaan satoshiin, ja salamaverkon myötä on periaatteessa mahdollista siirtää jopa satoshin osia.

Kun 21 miljoonaa bitcoinia jaetaan hieman jo vanhentuneella arviolla maailman väkimäärästä eli seitsemällä miljardilla, saadaan tulokseksi kolme millibitcoinia eli kolmesataatuhatta satoshia. Jos (ja kun) bitcoin on maailmanvaluutta, keskimääräinen maailmankansalaisen varallisuus on kutakuinkin sen verran.

Tänä jouluna meidän lastemme joululahjojen joukossa on kullekin oma kotimainen Denarium-kolikko, joka sisältää tuon kolme millibitcoinia. Denariumit ovat eräänlaisia bitcoin-lompakoita, joihin voi säilöä turvallisesti bitcoineja pitämättä niitä tietokoneella tai verkossa, soveltuen erityisesti pitkäaikaiseen säilytykseen.

Bitcoin on tällä hetkellä alennuksessa, joten kolmesataatuhatta satoshia saa kympillä! Isommat omaisuudet lapset kerätkööt aikanaan itse, mutta eikö tulevaisuuden maailman keskivertovarallisuus olekin aika mukava pesämuna?

Kymppitonni vuodessa ilmastonsuojeluun? Ei kiitos.

Hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n uusi maanantaina julkaistu erikoisraportti SR15 arvioi, että pelkästään energiantuotannon uudistaminen 1,5 asteen tavoitteessa pysymiseksi maksaa jopa 106 biljoonaa euroa vuodeen 2050 mennessä. Joka vuosi puhutaan siis 1,4-3,3 biljoonan euron kustannuksista. 

Biljoonat - kyllä, biljoonat, tämä ei ole käännösvirhe - ovat niin suuria lukuja kahdentoista nollansa kanssa, että lienee syytä tuoda luvut käytännön tasolle.

Jokaiselle maailman ihmiselle jaettuna tämä tarkoittaisi jopa 443 euron vuosittaista kustannusta. Se ei vielä kuulosta pahalta, mutta koska jopa miljardilla ihmisillä on käytettävissään alle tuon verran pelkkään elämiseen vuodessa, on selvää, että maksukykyisille maksettavaa tulee reilusti enemmän.

Suomen ostovoimakorjattu osuus maailman BKT:sta on 0,19 % (IMF 2017). Suomen osuus kustannuksista suhteessa maailman BKT:een olisi siis 2,6-6,2 miljardia euroa vuodessa.

Jokaiselle täysi-ikäiselle suomalaiselle (4,45 milj. v. 2017) maksettavaa tulisi siis 591-1405 euroa vuodessa. Vielä ihan sietokyvyn rajoissa, joskin monen perheen taloudessa alkaa vihloa varsinkin haarukan yläpäässä.

Vaikka lähes kaikki maailman maat ovat mukana ei-sitovassa Pariisin ilmastosopimuksessa, suurin osa maista on sopimuksessa saamapuolella. Käytännössä kustannukset jakautuvat todellisuudessa varakkaiden teollisuusmaiden kesken. Lisäksi ainakin Yhdysvallat ja Australia ovat ilmoittaneet jäävänsä pois talkoista. Suomen osuus OECD-maiden BKT:sta (poislukien Yhdysvallat ja Australia) on 0,67 %.

Jos kustannukset jaetaan siis rikkaiden ja halukkaiden teollisuusmaiden kesken, Suomen osuus on 9,2-22,0 miljardia euroa vuodessa, eli jopa 40 % Suomen valtion ensi vuoden määrärahoista!

Jokaiselle suomalaiselle aikuiselle se tekee sitten jo 2079-4937 euroa per vuosi. Pelkästään globaalin energiasektorin "korjaamiseen", IPCC:n uusimman raportin mukaan. Oletko sinä valmis tähän?

Kun otetaan vielä huomioon työttömät, eläkeläiset, opiskelijat ja muuten vähävaraiset, niin keskiluokkainen ydinperhe ei näistä talkoista selviä edes vaivaisen kymppitonnin vuosikuluilla, hyvä jos pysyy alle kahdessa. Se on pahimmillaan perheen toisen vanhemman vuoden nettopalkka. Joka vuosi, aina vuoteen 2050 asti. Tuleekohan vielä maksettua ylimääräistä ympäristöystävällisistä tuotteista?

Energiasektorin osuus hiilidioksidipäästöistä on kaksi kolmannesta, joten summiin pitää laittaa vielä ainakin puolet lisää, olettaen että muiden sektorien kustannukset ovat linjassa energiasektorin kanssa.

Ja lopuksi: kuka on joskus kuullut valtioiden hankkeesta, joka olisi pysynyt budjetissa? IPCC:n antaman jo valmiiksi tähtitieteellisen hintalapun ylälaitaan on syytä suhtautua vähintäänkin epäilevästi.

-- 

Pasi Matilainen
Puheenjohtaja, Ilmastofoorumi ry (Ilmastofoorumi Facebookissa)

Kuinka kaikki voivat olla yht’aikaa sekä oikeassa että väärässä abortista?

Jälleen on aborttikeskustelu roihahtanut. Debatti on joka kerta yhtä käsittämätön, sillä keskustelun molemmat osapuolet onnistuvat olemaan yht'aikaa sekä oikeassa että väärässä, ja juoksuhaudat on vieläpä kaivettu niin syviksi, ettei ole toivoakaan, että kummankaan puolen ikiaikaiset argumentit vakuuttaisivat toista puolta liikahtamaan tuumaakaan. Yritetäänpäs korjata se asia.

Kuten sanoin, väittelyn molemmat puolet - siis abortin kannattajat ja sen vastustajat - ovat oikeassa.

Abortin kannattajat ovat täysin oikeassa siinä, että naisella on täysi määräämisoikeus omaan kehoonsa. Itse lisäisin tähän tarkennuksena sen, että sama täysi määräämisoikeus omaan kehoonsa koskee kaikkia ihmisiä, ei ainoastaan naisia. Ei ole naisten oikeuksia, on vain ihmisoikeuksia. Myös miehet ja nykyään myös muunsukupuoliset omaavat täysin samat oikeudet.

Abortin vastustajat ovat myös täysin oikeassa siinä, että lapsella on oikeus elämään, ihan kuten jokaisella muullakin ihmisellä. Lasta ei saa tappaa sen paremmin kuin ketään muutakaan ihmistä, eikä tähän vaikuta piirun vertaa se, onko lapsi sattunut jo omia aikojaan siirtymään kohdun ulkopuolelle vai ei.

Nämä näkökulmat - eli kummankin osapuolen oleminen oikeassa - saattavat vaikuttaa vastakkaisilta ja yhteensovittamattomilta, ja sitä mieltä keskustelijat tuntuvat olevan. Kaikki uskovat, että täytyy valita jompi kumpi eikä näiden näkökulmien sovittaminen yhteen ole mahdollista. Ja juuri tässä kohtaa keskustelun osapuolet ovat väärässä.

Ratkaisu on äärimmäisen yksinkertainen. Naisella (tai miehellä tai jollain muulla) tulee olla täysi oikeus häätää toinen ihminen oman kehonsa sisäpuolelta. Tämä ei kuitenkaan suo kenellekään oikeutta tappaa tätä toista ihmistä. Sen sijaan äidin (tai isän) kehosta häädettyä lasta tulee hoitaa kuten mitä tahansa keskosta.

Tällöin sekä aikuisen että lapsen ihmisoikeudet toteutuvat. Aikuisella on täysi määräämisoikeus kehoonsa ja lapsella on oikeus elämäänsä. Himpskatin iso win-win, ja hyvin ansaittu loppu tälle(kin) keskustelulle.

(Myönnetään, tässä jää vielä harmaaksi alueeksi se aikaväli, jolloin sikiö on liian kehittymätön selviytyäkseen edes kehittyneimmän mahdollisen keskoshoidon kanssa. Mutta jos debatti siirtyisi siihen aikaväliin, niin keskustelu voisi olla hedelmällisempää, koska fokus olisi tarkempi.)

Vaihtoehto rajojen sulkemiselle

Olen sanonut sen usein ennenkin ja nyt Turun tapahtumien jälkeen sanon sen taas uudelleen: vapaa maahanmuutto ei ole ongelma, vaan ongelmia aiheuttaa alistava ja syrjivä sosiaali- ja työmarkkinapolitiikka.

Vaikka tämä johdonmukainen selviö ei suomalaisessa poliittisessa keskustelussa ole lähes kenellekään selviö, niin miten tämä liittyikään Turkuun ja terrorismiin?

Vastausta sivusi hyvin tänään Iltalehden näkökulmassaan tutkija Alan Salehzadeh: "tietyt segmentit Euroopassa jo asuvasta muslimivähemmistöstä ovat heikentyneessä sosio-ekonomisessa asemassaan yhä vastaanottavaisempia jihadistiselle propagandalle." (Korostus minun.)

Miksi maahanmuuttajat ovat "heikentyneessä sosio-ekonomisessa asemassa"? Koska he eivät saa töitä. Miksi he eivät saa töitä? Vastaus ei ole rasismi, vaan se, että takapajuinen sosiaali- ja työmarkkinapolitiikka (puhumattakaan muutenkin ahdistavan talouspolitiikan aiheuttamasta taantumasta) tekee työllistymisestä yhtäältä vaikeaa ja toisaalta kannattamatonta jopa niille, joilla on paikallinen kieli hallussa ja edes jonkinlainen ammattitaito hallussa - tarkoitan siis kantaväestön suurta työttömien ja työvoimasta syrjäytyneiden joukkoa.

Hulluja joukkomurhaajia on aina, mutta silloin kun ihmisillä menee muuten hyvin, niin "normaali" hullujen määrä on mitättömän pieni ja samalla heidän hoitamiseensa on enemmän resursseja. Uskonnollinen ideologia saattaa kenties synnyttää enemmän joukkomurhaajia kuin sekulaari yhteiskunta muuten, mutta elintason nousu vähentää uskonnollisuuden merkitystä ja sitä kautta myös uskonnollisten joukkomurhaajien ja terroristien määrää.

Vapaa maahanmuutto on sinänsä oikea vastaus, mutta liberalismi maahanmuutossa ei toimi yhdistettynä epäliberaaliin sosiaali- ja työmarkkinapolitiikkaan. Työmarkkinapolitiikan liberalisointi parantaisi kaikkien työllistymistä, niin kantaväestön kuin maahanmuuttajienkin, kun taas sosiaalipolitiikan liberalisointi vähentäisi elintasoon liittyvän maahanmuuton kannustimia.

Talouspolitiikan laajempi liberalisointi puolestaan nostaisi kaikkien elintasoa, myös kolmannessa maailmassa, sillä kehitystukien, tullien ja vientitukien lopettaminen lopettaisi myös niiden haitallisen vaikutuksen kehitysmaiden omaan talouteen ja kasvumahdollisuuksiin.

Vaikka liberalismi ei olekaan sellainen pulla, josta voidaan valita rusinat (esim. vapaa maahanmuutto) päältä, niin jos jonkin kotimaisen poliittisen linjan kannattajia pitäisi syyttää maahanmuuton haitoista ja terrorismista (itse tekijöiden sijasta tai lisäksi), niin vapaan maahanmuuton kannattajia en syyttäisi. Sen sijaan lähettäisin peilin ääreen ensisijaisesti nykyisen sosiaali- ja työmarkkinapolitiikan puolesta äänestäneet.

Automaatio ei ole uhka vaan mahdollisuus

Viime aikoina on puhuttu pitkästä aikaa enemmän siitä, että automaatio tuhoaa työpaikat eikä kaikille riitä enää töitä. Moni muistaa tasoitella, että tuohan se samalla niitä myös lisää, jos kohta ne ovatkin hieman erilaisia työpaikkoja. Keskustelijoilta kuitenkin unohtuu yksi tärkeä näkökulma.

Viedäänpä tilanne ääripäähänsä ja kuvitellaan, että automaatio tuhoaa kaikki työpaikat. Siis aivan kaikki. Mitä silloin tapahtuu? Kuolevatko kaikki nälkään, kun kenelläkään ei ole töitä eikä siten tuloja eikä siten rahaa eikä siten ruokaa? Eivät, mutta tätä ei huomata, koska ajatusketjua ei koskaan vielä loppuun saakka.

Ymmärrämme sen, kun ajattelemme hetkisen, kuinka tuotteiden, kuten ruoan, sekä palveluiden hinnat muodostuvat. Oikeastaan hinnassa on aina neljä komponenttia. Työ, työvälineet sekä raaka-aineet, verot, ja vähäisimpänä liikevoitto.

Työn hinnasta emme pääse mihinkään, paitsi tietenkin automaatiolla, joka kuuluu työvälineisiin ja raaka-aineisiin. Mutta miten niiden hinta muodostuu? Kas, kuinkas muuten kuin niihin sisältyvän työn kautta. Sillä mitäs muuta työvälineet ja raaka-aineita ovat kuin muiden tuottamia tuotteita ja palveluita?

Jos viljelet perunaa, käytät työssäsi traktoreita ja lannoitteita, jotka olet ostanut joltain muulta. Tai jos myyt puhelimia, olet ostanut kokoonpanolinjat, sirut ja näytöt joltain muulta. Näiden muiden tuotteiden valmistamisen kustannus on aivan vastaavasti koostunut työstä sekä työvälineistä ja raaka-aineista. Ja onpa niidenkin valmistaja halunnut liikevoittoa vielä niiden maksamiensa verojen jälkeenkin.

Kun viemme ketjun loppuun saakka, aivan vihoviimeiseen, jopa myyttiseen alkutuottajaan, joka tuottaa pelkästään omalla työllään, voimme todeta, että työvälineet ja raaka-aineet ovat itse asiassa vain säilöttyä työtä, ja siten kaikki hinnatkin muodostuvat vain kolmesta komponentista: työstä, veroista ja liikevoitosta.

Jos siis käy niin, että aivan kaikki työ joskus automatisoidaan, eikä työpaikkoja enää ole, niin kukaan ei myöskään maksa palkkoja eikä kenelläkään ole enää tuloja eikä työllä siten ole enää hintaa, niin tuotteiden ja palveluiden hinta muodostuu enää vain kahdesta komponentista: veroista ja liikevoitosta.

Mutta mitä varten veroja kerätään? Karkeasti yleistettynä verotus on kaikissa muodoissaan tulojen tasaamisen keino, jos eliitin elättämistä ei lasketa. Niiden avulla ostetaan tuotteita ja palveluita niille, joilla ei olisi niihin muuten varaa, sekä niille, jotka eivät olisi niitä muuten kuin ilmaiseksi halunneet.

Mutta jos kenelläkään ei ole tuloja, niin miten niitä voisi enää yhtään sen enemmän tasata? Verotuskin siis menettää merkityksensä ja näin pääsemme siihen, että tuotteiden ja palveluiden hinnalla on enää vain yksi komponentti: yrittäjän edelleen haluama liikevoitto.

Ja eikö se olekin kaikista jaloin ja puhtain "kustannuserä", kysyvät heti eräät. Sillä eikö koko tämän kaiken hyvän edellytyksenä olekin aina se, että yrittäjät koordinoivat hintasignaalin avulla koko talouden toiminnan ja siten ovat mahdollistaneet kaiken edistyksen ihmiskunnan aamunkoitosta saakka?

Kyllä, kyllä se on juurikin sitä. Ilman yritteliäitä yksilöitä emme olisi koskaan päässeet puusta pidemmälle.

Ja toisaalta sitten taas ei. Sillä jos tuotteiden ja palveluiden hinnan ainoa peruste olisi liikevoitto, niin mitä yrittäjät sillä liikevoitolla oikein tekisivät? Ostaisivat tuotteita ja palveluita, joiden hintojen ainoa komponentti olisi niin ikään pelkkä liikevoitto? Ja niin kävisi, että talous olisi pelkkää yrittäjien rahanvaihtoa keskenään.

Siksi edes liikevoitosta ei ole hinnan komponentiksi automatisoidussa maailmassa. Siitä huolimatta yrittäjätkin, nuo monasti myyttisiksikin mainitut, jatkaisivat yrittämistä, sillä he saavat siitä muutakin arvoa kuin rahaa, eikä ihmiskunnan kehitys siihen päättyisi, vaikka kaiken hinta olisikin nyt nolla.

Näin havaitsemme, että automaation päätepiste on se, että mikään ei enää maksa mitään. Onko se sitten mahdollinen tai edes todennäköinen skenaario, on toissijaista. Olennaisempaa on huomata, että kuljemme polulla, jolla kaikki maksaa aina vain vähemmän, eikä tarvetta suurille tuloille enää ole.

Realistisestikin olemme melko piankin tilanteessa, jossa suurin osa hinnoista on enää veroja ja liikevoittoa, kun työ on mahdollisimman pitkälle automatisoitua. Eliitin elättämisestä emme hevillä pääse, eivätkä he suostune heidän oman “työnsä” automatisointiin, mutta onneksi elättämisestäkin tulee aina vain halvempaa.

Syytä huoleen ei siis ole. Automaation osalta siis. Päinvastoin, etenevän automatisoinnin ansiosta meillä kaikilla on edessämme loistava tulevaisuus. Vielä kun eliitti lopettaisi oman ihanne-elämäntapansa pakottamisen kaikille muillekin. Pah, aloittaisivat edes itsestään.

Automaatio ei ole uhka vaan mahdollisuus

Viime aikoina on puhuttu pitkästä aikaa enemmän siitä, että automaatio tuhoaa työpaikat eikä kaikille riitä enää töitä. Moni muistaa tasoitella, että tuohan se samalla niitä myös lisää, jos kohta ne ovatkin hieman erilaisia työpaikkoja. Keskustelijoilta kuitenkin unohtuu yksi tärkeä näkökulma.

Viedäänpä tilanne ääripäähänsä ja kuvitellaan, että automaatio tuhoaa kaikki työpaikat. Siis aivan kaikki. Mitä silloin tapahtuu? Kuolevatko kaikki nälkään, kun kenelläkään ei ole töitä eikä siten tuloja eikä siten rahaa eikä siten ruokaa? Eivät, mutta tätä ei huomata, koska ajatusketjua ei koskaan vielä loppuun saakka.

Ymmärrämme sen, kun ajattelemme hetkisen, kuinka tuotteiden, kuten ruoan, sekä palveluiden hinnat muodostuvat. Oikeastaan hinnassa on aina neljä komponenttia. Työ, työvälineet sekä raaka-aineet, verot, ja vähäisimpänä liikevoitto.

Työn hinnasta emme pääse mihinkään, paitsi tietenkin automaatiolla, joka kuuluu työvälineisiin ja raaka-aineisiin. Mutta miten niiden hinta muodostuu? Kas, kuinkas muuten kuin niihin sisältyvän työn kautta. Sillä mitäs muuta työvälineet ja raaka-aineita ovat kuin muiden tuottamia tuotteita ja palveluita?

Jos viljelet perunaa, käytät työssäsi traktoreita ja lannoitteita, jotka olet ostanut joltain muulta. Tai jos myyt puhelimia, olet ostanut kokoonpanolinjat, sirut ja näytöt joltain muulta. Näiden muiden tuotteiden valmistamisen kustannus on aivan vastaavasti koostunut työstä sekä työvälineistä ja raaka-aineista. Ja onpa niidenkin valmistaja halunnut liikevoittoa vielä niiden maksamiensa verojen jälkeenkin.

Kun viemme ketjun loppuun saakka, aivan vihoviimeiseen, jopa myyttiseen alkutuottajaan, joka tuottaa pelkästään omalla työllään, voimme todeta, että työvälineet ja raaka-aineet ovat itse asiassa vain säilöttyä työtä, ja siten kaikki hinnatkin muodostuvat vain kolmesta komponentista: työstä, veroista ja liikevoitosta.

Jos siis käy niin, että aivan kaikki työ joskus automatisoidaan, eikä työpaikkoja enää ole, niin kukaan ei myöskään maksa palkkoja eikä kenelläkään ole enää tuloja eikä työllä siten ole enää hintaa, niin tuotteiden ja palveluiden hinta muodostuu enää vain kahdesta komponentista: veroista ja liikevoitosta.

Mutta mitä varten veroja kerätään? Karkeasti yleistettynä verotus on kaikissa muodoissaan tulojen tasaamisen keino, jos eliitin elättämistä ei lasketa. Niiden avulla ostetaan tuotteita ja palveluita niille, joilla ei olisi niihin muuten varaa, sekä niille, jotka eivät olisi niitä muuten kuin ilmaiseksi halunneet.

Mutta jos kenelläkään ei ole tuloja, niin miten niitä voisi enää yhtään sen enemmän tasata? Verotuskin siis menettää merkityksensä ja näin pääsemme siihen, että tuotteiden ja palveluiden hinnalla on enää vain yksi komponentti: yrittäjän edelleen haluama liikevoitto.

Ja eikö se olekin kaikista jaloin ja puhtain "kustannuserä", kysyvät heti eräät. Sillä eikö koko tämän kaiken hyvän edellytyksenä olekin aina se, että yrittäjät koordinoivat hintasignaalin avulla koko talouden toiminnan ja siten ovat mahdollistaneet kaiken edistyksen ihmiskunnan aamunkoitosta saakka?

Kyllä, kyllä se on juurikin sitä. Ilman yritteliäitä yksilöitä emme olisi koskaan päässeet puusta pidemmälle.

Ja toisaalta sitten taas ei. Sillä jos tuotteiden ja palveluiden hinnan ainoa peruste olisi liikevoitto, niin mitä yrittäjät sillä liikevoitolla oikein tekisivät? Ostaisivat tuotteita ja palveluita, joiden hintojen ainoa komponentti olisi niin ikään pelkkä liikevoitto? Ja niin kävisi, että talous olisi pelkkää yrittäjien rahanvaihtoa keskenään.

Siksi edes liikevoitosta ei ole hinnan komponentiksi automatisoidussa maailmassa. Siitä huolimatta yrittäjätkin, nuo monasti myyttisiksikin mainitut, jatkaisivat yrittämistä, sillä he saavat siitä muutakin arvoa kuin rahaa, eikä ihmiskunnan kehitys siihen päättyisi, vaikka kaiken hinta olisikin nyt nolla.

Näin havaitsemme, että automaation päätepiste on se, että mikään ei enää maksa mitään. Onko se sitten mahdollinen tai edes todennäköinen skenaario, on toissijaista. Olennaisempaa on huomata, että kuljemme polulla, jolla kaikki maksaa aina vain vähemmän, eikä tarvetta suurille tuloille enää ole.

Realistisestikin olemme melko piankin tilanteessa, jossa suurin osa hinnoista on enää veroja ja liikevoittoa, kun työ on mahdollisimman pitkälle automatisoitua. Eliitin elättämisestä emme hevillä pääse, eivätkä he suostune heidän oman “työnsä” automatisointiin, mutta onneksi elättämisestäkin tulee aina vain halvempaa.

Syytä huoleen ei siis ole. Automaation osalta siis. Päinvastoin, etenevän automatisoinnin ansiosta meillä kaikilla on edessämme loistava tulevaisuus. Vielä kun eliitti lopettaisi oman ihanne-elämäntapansa pakottamisen kaikille muillekin. Pah, aloittaisivat edes itsestään.

Se oikeasti epämiellyttävä totuus

Tällä viikolla tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun Al Gore julkaisi elokuvansa Epämiellyttävä totuus. Elokuvansa ensi-illassa hän julisti maailmalla olevan enää kymmenen vuotta aikaa rajusti hillitä kasvihuonekaasupäästöjä, minkä jälkeen se olisi liian myöhäistä ja planeetta olisi hätätilassa.

Päästöjen hillitseminen jäi Al Goren pelottelusta huolimatta tekemättä. Päinvastoin, päästöjen kasvu vain kiihtyi. Viimeisen kymmenen vuoden aikana ilmakehän hiilidioksidipitoisuus kasvoi 22 miljoonasosaa, joka on noin viidennes koko teollisen ajan eli 265 vuoden aikana tapahtuneesta kasvusta.

Hillitsemistoimenpiteiden puutteesta ei silti ole kyse. Esimerkiksi täällä Suomessa olemme luoneet rahantekoautomaatin kansainvälisille pääomasijoittajille erittäin anteliaiden tuulivoimatukiaisten muodossa. Myllyt eivät tietenkään pyöri silloin kun sähkön hinta ylittää tukien tason eli kovilla pakkasilla, mutta eihän niiden tarvitsekaan.

Tukiaiset ovat osaltaan ajaneet sähkön hintaa ennätyksellisen alas ja tehneet muista investoinneista kannattamattomia, mutta kuluttajien sähkölaskuilla se ei näy, mistä pitävät huolen siirtohintoihin sisältyvät ennätykselliset sähköverot.

Sama ilmiö näkyy huoltoasemilla. Öljyn markkinahinta on alimmillaan kolmeentoista vuoteen, mutta silti bensiinin litrahinta on korkeampi kuin Goren leffan aikaan. Kiitos osittain kalliille etanolille, jota polttoaineeseen on lain mukaan lisättävä, mutta erityisesti polttoaineen korkealle verotukselle. Autoilija maksaa kiltisti ja samalla lainsäätäjä poltattaa hänen moottorissaan maissintähkän kehitysmaan köyhän lapsen suusta.

Rakennamme liian tiiviitä hometaloja, ajamme puhdasta teollisuuttamme ja työpaikkojamme likaisiin maihin, väsäämme risupaketteja, näpertelemme loputtomiin mitättömien yksityiskohtien parissa ja tuhoamme valmiutemme varautua luonnollisiin ilmastonmuutoksiin.

Samaan aikaan maapallon ilmasto ei ole hiilidioksidipitoisuuden kiihtyvästä kasvusta huolimatta enää lämmennyt lähes kahteen vuosikymmeneen, pohjoiset merijäät ovat palautuneet normaalitasolle, eteläiset merijäät ovat nakutelleet useana vuotena uusia laajuusennätyksiä ja jääkarhujenkin kanta on suurimmillaan puoleen vuosisataan. Lisääntynyt hiilidioksidi on sen sijaan lisännyt maapallon vihreyttä ja kasvillisuutta sekä auttanut maanviljelyssä hehtaarisatojen kasvua uusiin ennätyksiin, myös Suomessa.

Mitä vielä pitää tapahtua, että heräämme tästä häpeällisestä unesta oikeasti epämiellyttävään totuuteen, siihen, että meitä on huijattu pahan kerran?

Pasi Matilainen
Puheenjohtaja, Ilmastofoorumi ry
www.ilmastofoorumi.fi

Se oikeasti epämiellyttävä totuus

Tällä viikolla tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun Al Gore julkaisi elokuvansa Epämiellyttävä totuus. Elokuvansa ensi-illassa hän julisti maailmalla olevan enää kymmenen vuotta aikaa rajusti hillitä kasvihuonekaasupäästöjä, minkä jälkeen se olisi liian myöhäistä ja planeetta olisi hätätilassa.

Päästöjen hillitseminen jäi Al Goren pelottelusta huolimatta tekemättä. Päinvastoin, päästöjen kasvu vain kiihtyi. Viimeisen kymmenen vuoden aikana ilmakehän hiilidioksidipitoisuus kasvoi 22 miljoonasosaa, joka on noin viidennes koko teollisen ajan eli 265 vuoden aikana tapahtuneesta kasvusta.

Hillitsemistoimenpiteiden puutteesta ei silti ole kyse. Esimerkiksi täällä Suomessa olemme luoneet rahantekoautomaatin kansainvälisille pääomasijoittajille erittäin anteliaiden tuulivoimatukiaisten muodossa. Myllyt eivät tietenkään pyöri silloin kun sähkön hinta ylittää tukien tason eli kovilla pakkasilla, mutta eihän niiden tarvitsekaan.

Tukiaiset ovat osaltaan ajaneet sähkön hintaa ennätyksellisen alas ja tehneet muista investoinneista kannattamattomia, mutta kuluttajien sähkölaskuilla se ei näy, mistä pitävät huolen siirtohintoihin sisältyvät ennätykselliset sähköverot.

Sama ilmiö näkyy huoltoasemilla. Öljyn markkinahinta on alimmillaan kolmeentoista vuoteen, mutta silti bensiinin litrahinta on korkeampi kuin Goren leffan aikaan. Kiitos osittain kalliille etanolille, jota polttoaineeseen on lain mukaan lisättävä, mutta erityisesti polttoaineen korkealle verotukselle. Autoilija maksaa kiltisti ja samalla lainsäätäjä poltattaa hänen moottorissaan maissintähkän kehitysmaan köyhän lapsen suusta.

Rakennamme liian tiiviitä hometaloja, ajamme puhdasta teollisuuttamme ja työpaikkojamme likaisiin maihin, väsäämme risupaketteja, näpertelemme loputtomiin mitättömien yksityiskohtien parissa ja tuhoamme valmiutemme varautua luonnollisiin ilmastonmuutoksiin.

Samaan aikaan maapallon ilmasto ei ole hiilidioksidipitoisuuden kiihtyvästä kasvusta huolimatta enää lämmennyt lähes kahteen vuosikymmeneen, pohjoiset merijäät ovat palautuneet normaalitasolle, eteläiset merijäät ovat nakutelleet useana vuotena uusia laajuusennätyksiä ja jääkarhujenkin kanta on suurimmillaan puoleen vuosisataan. Lisääntynyt hiilidioksidi on sen sijaan lisännyt maapallon vihreyttä ja kasvillisuutta sekä auttanut maanviljelyssä hehtaarisatojen kasvua uusiin ennätyksiin, myös Suomessa.

Mitä vielä pitää tapahtua, että heräämme tästä häpeällisestä unesta oikeasti epämiellyttävään totuuteen, siihen, että meitä on huijattu pahan kerran?

Pasi Matilainen
Puheenjohtaja, Ilmastofoorumi ry
www.ilmastofoorumi.fi

Rajoittamattoman väestönkasvun puolustuspuhe

Arno Kotro nosti mukavasti huomiota herättäen esiin vihreiden syvästi arvostaman Pentti Linkolan ihmisvihamieliset ajatukset sekä niihin liittyvän kaksinaismoralismin. Linkola ei ole kuitenkaan ajatuksineen yksin, kun tarkastellaan vihreän liikkeen vaikuttajia muualla maailmassa.

Esimerkiksi Ison-Britannian prinssi Philip, kuningatar Elisabeth II:n puoliso ja entinen ympäristöjärjestö WWF:n presidentti, on toivonut syntyvänsä uudelleen tappajaviruksena, jotta voisi vähentää ihmiskunnan kokoa.

Viime marraskuussa edesmennyt Maurice Strong, entinen YK:n alipääsihteeri ja YK:n ympäristöohjelman UNEP:in perustaja, näki teollistuneiden yhteiskuntien romahtamisen planeetan ainoana toivona ja katsoi sen edistämisen velvollisuudeksi.

Ihmiskunnan nälkäkuolemaa ja eri raaka-aineiden loppumista lukemattomia kertoja puolen vuosisadan ajan epäonnistuneesti ennustanut Stanfordin yliopiston professori Paul Ehrlich puolestaan on verrannut ihmiskuntaa syöpään, joka tulisi leikata maapallolta pois.

Vihreässä ajattelussa, jossa luonnon koskemattomuutta pidetään itseisarvona, katsotaan yleisesti ihmisiä olevan yksinkertaisesti liikaa. Joidenkin haikaillessa jopa ihmiskunnan sukupuuttoa, useimmat tyytyvät kaipaamaan reilua väkiluvun leikkausta, esimerkiksi tuonne miljardin tuntumaan.

Liikakansoitus on niin vahva meemi, että sen ovat omaksuneet monet vihreän liikkeen kriitikotkin, vaikka vihreiden toiveita tai keinoja sen suhteen edelleen kritisoivat. Jopa ”pahimpien ilmastoänkyröiden” joukosta löytyy sellaisia, jotka osoittavat liikakansoituksen todelliseksi ongelmaksi ilmastonmuutoksen sijaan.

Todellisuus on kuitenkin se, että vaikka tänä päivänä meitä ihmisiä on enemmän kuin koskaan, myös monet niin ihmisten kuin ympäristönkin hyvinvointia osoittavat mittarit näyttävät paremmalta kuin koskaan aiemmin, eikä todellisia rajoja ihmiskunnan kasvulle ole havaittavissa.

Kaikkien aikojen pohjalukemissaan ovat niin lapsikuolleisuus, aliravitsemus ja nälänhätä, absoluuttinen köyhyys, lukuisat tappavat ja vammauttavat kulkutaudit kuin äärimmäisten sääilmiöiden aiheuttama kuolleisuuskin, joka on vajaassa vuosisadassa laskenut huikeat 98 prosenttia.

Samaan aikaan kaikkien aikojen huipussaan ovat viljan hehtaarisadot, joiden ansiosta maailman viljelypinta-alaa on voitu jopa vähentää jatkuvasta väestönkasvusta huolimatta ihmisten ravitsemuksen silti parantuen.

Tunnettuja ja hyödynnettäviä raaka-aineita, mukaan lukien fossiiliset polttoaineet, on nyt enemmän kuin koskaan, vaikka niiden on ennusteiden mukaan pitänyt loppua jo moneen kertaan. Ironisesti niukkuutta esiintyy litiumista ja eniten ympäristöhaittoja aiheutuu harvinaisten maametallien louhimisesta, vaikka juuri niitä vihreät tuomiopäivän julistajat tarvitsevat tuulimyllyihinsä ja akkuihinsa.

Nykyään kehittyneiden maiden köyhimmätkin elävät terveemmin, paremmin ja vapaammin kuin entisaikojen kuninkaat. Mutta toisin kuin muinaiset kuninkaat, he eivät lisäänny kuten jänikset. Elintason nousu alentaa syntyvyyttä, kun lapsia ei enää tehdä vanhuuden turvaksi tai ehkäisyvälineiden puutteessa, vaan enemmän rakkaudesta ja ehkä myös toisinaan vahingossa. Sama kohtalo myös koittaa kehitysmaissa, kun ne vaurastuvat ja tulevaisuus alkaa näyttää niissäkin valoisammalta. Tällöin väestönkasvu aikanaan hidastuu maailmanlaajuisestikin.

Vauraus kulkee käsi kädessä paitsi alhaisen syntyvyyden, myös paremman ympäristönsuojelun kanssa. Kehittyneissä maissa ympäristö on parhaassa kunnossa satoihin vuosiin, koska me sitä vaadimme ja edellytämme päättäjiltä ja yrityksiltä.

Ympäristötuhoa maailmalla aiheuttavat köyhyys, jolloin ympäristöstä ei ole varaa välittää, sekä riittävää vaurastumista edeltävä teollistuminen, jolloin ympäristönsuojelua ei vielä osata tai haluta vaatia. Nämä tulevat korjautumaan vaurastumisen sekä valistuksen myötä edullisten fossiilisten polttoaineiden ja ydinvoiman avulla, olkoonkin että työtä on vielä paljon edessä.

Erinäisiä itse aiheutettuja talousvaikeuksia lukuun ottamatta maailman, ihmiskunnan ja myös ympäristön tulevaisuus näyttää paremmalta kuin koskaan aiemmin. Edes liikakansoitus ei ole eikä tule olemaan ongelma, paitsi luonnon koskemattomuutta itseisarvona pitävien mielestä.

Tummia pilviä valoisan tulevaisuuden tielle kuitenkin kertyy vihreiden ajattelijoiden muodossa. Jos alistumme kuuntelemaan kaiken maailman linkoloita, maltillisemmat versiot mukaan lukien, ja sivilisaationa pysähdymme tai otamme jopa takapakkia, niin uhraamme paitsi oman ja lastemme, myös erityisesti kehitysmaiden asukkaiden tulevaisuuden turhuuden ja ylimielisyyden alttarille.

 

Rajoittamattoman väestönkasvun puolustuspuhe

Arno Kotro nosti mukavasti huomiota herättäen esiin vihreiden syvästi arvostaman Pentti Linkolan ihmisvihamieliset ajatukset sekä niihin liittyvän kaksinaismoralismin. Linkola ei ole kuitenkaan ajatuksineen yksin, kun tarkastellaan vihreän liikkeen vaikuttajia muualla maailmassa.

Esimerkiksi Ison-Britannian prinssi Philip, kuningatar Elisabeth II:n puoliso ja entinen ympäristöjärjestö WWF:n presidentti, on toivonut syntyvänsä uudelleen tappajaviruksena, jotta voisi vähentää ihmiskunnan kokoa.

Viime marraskuussa edesmennyt Maurice Strong, entinen YK:n alipääsihteeri ja YK:n ympäristöohjelman UNEP:in perustaja, näki teollistuneiden yhteiskuntien romahtamisen planeetan ainoana toivona ja katsoi sen edistämisen velvollisuudeksi.

Ihmiskunnan nälkäkuolemaa ja eri raaka-aineiden loppumista lukemattomia kertoja puolen vuosisadan ajan epäonnistuneesti ennustanut Stanfordin yliopiston professori Paul Ehrlich puolestaan on verrannut ihmiskuntaa syöpään, joka tulisi leikata maapallolta pois.

Vihreässä ajattelussa, jossa luonnon koskemattomuutta pidetään itseisarvona, katsotaan yleisesti ihmisiä olevan yksinkertaisesti liikaa. Joidenkin haikaillessa jopa ihmiskunnan sukupuuttoa, useimmat tyytyvät kaipaamaan reilua väkiluvun leikkausta, esimerkiksi tuonne miljardin tuntumaan.

Liikakansoitus on niin vahva meemi, että sen ovat omaksuneet monet vihreän liikkeen kriitikotkin, vaikka vihreiden toiveita tai keinoja sen suhteen edelleen kritisoivat. Jopa ”pahimpien ilmastoänkyröiden” joukosta löytyy sellaisia, jotka osoittavat liikakansoituksen todelliseksi ongelmaksi ilmastonmuutoksen sijaan.

Todellisuus on kuitenkin se, että vaikka tänä päivänä meitä ihmisiä on enemmän kuin koskaan, myös monet niin ihmisten kuin ympäristönkin hyvinvointia osoittavat mittarit näyttävät paremmalta kuin koskaan aiemmin, eikä todellisia rajoja ihmiskunnan kasvulle ole havaittavissa.

Kaikkien aikojen pohjalukemissaan ovat niin lapsikuolleisuus, aliravitsemus ja nälänhätä, absoluuttinen köyhyys, lukuisat tappavat ja vammauttavat kulkutaudit kuin äärimmäisten sääilmiöiden aiheuttama kuolleisuuskin, joka on vajaassa vuosisadassa laskenut huikeat 98 prosenttia.

Samaan aikaan kaikkien aikojen huipussaan ovat viljan hehtaarisadot, joiden ansiosta maailman viljelypinta-alaa on voitu jopa vähentää jatkuvasta väestönkasvusta huolimatta ihmisten ravitsemuksen silti parantuen.

Tunnettuja ja hyödynnettäviä raaka-aineita, mukaan lukien fossiiliset polttoaineet, on nyt enemmän kuin koskaan, vaikka niiden on ennusteiden mukaan pitänyt loppua jo moneen kertaan. Ironisesti niukkuutta esiintyy litiumista ja eniten ympäristöhaittoja aiheutuu harvinaisten maametallien louhimisesta, vaikka juuri niitä vihreät tuomiopäivän julistajat tarvitsevat tuulimyllyihinsä ja akkuihinsa.

Nykyään kehittyneiden maiden köyhimmätkin elävät terveemmin, paremmin ja vapaammin kuin entisaikojen kuninkaat. Mutta toisin kuin muinaiset kuninkaat, he eivät lisäänny kuten jänikset. Elintason nousu alentaa syntyvyyttä, kun lapsia ei enää tehdä vanhuuden turvaksi tai ehkäisyvälineiden puutteessa, vaan enemmän rakkaudesta ja ehkä myös toisinaan vahingossa. Sama kohtalo myös koittaa kehitysmaissa, kun ne vaurastuvat ja tulevaisuus alkaa näyttää niissäkin valoisammalta. Tällöin väestönkasvu aikanaan hidastuu maailmanlaajuisestikin.

Vauraus kulkee käsi kädessä paitsi alhaisen syntyvyyden, myös paremman ympäristönsuojelun kanssa. Kehittyneissä maissa ympäristö on parhaassa kunnossa satoihin vuosiin, koska me sitä vaadimme ja edellytämme päättäjiltä ja yrityksiltä.

Ympäristötuhoa maailmalla aiheuttavat köyhyys, jolloin ympäristöstä ei ole varaa välittää, sekä riittävää vaurastumista edeltävä teollistuminen, jolloin ympäristönsuojelua ei vielä osata tai haluta vaatia. Nämä tulevat korjautumaan vaurastumisen sekä valistuksen myötä edullisten fossiilisten polttoaineiden ja ydinvoiman avulla, olkoonkin että työtä on vielä paljon edessä.

Erinäisiä itse aiheutettuja talousvaikeuksia lukuun ottamatta maailman, ihmiskunnan ja myös ympäristön tulevaisuus näyttää paremmalta kuin koskaan aiemmin. Edes liikakansoitus ei ole eikä tule olemaan ongelma, paitsi luonnon koskemattomuutta itseisarvona pitävien mielestä.

Tummia pilviä valoisan tulevaisuuden tielle kuitenkin kertyy vihreiden ajattelijoiden muodossa. Jos alistumme kuuntelemaan kaiken maailman linkoloita, maltillisemmat versiot mukaan lukien, ja sivilisaationa pysähdymme tai otamme jopa takapakkia, niin uhraamme paitsi oman ja lastemme, myös erityisesti kehitysmaiden asukkaiden tulevaisuuden turhuuden ja ylimielisyyden alttarille.