Kahden Vallan ja Niiden Muiden Maan Tarina

Olipa kerran maa, jota kutsuttiin Kahden Vallan ja Niiden Muiden Maaksi. Se olikin vallan erikoinen maa, sillä siellä jokainen asukas sai itse päättää, minkä hallintomuodon alaisuuteen kuului. Tähän oli lopulta päädytty, kun kaikki olivat kyllästyneet väittelemään siitä, mikä hallintomuoto olikaan paras.

Ensimmäinen ja vanhin Valta oli Monarkia. Siinä monarkilla, eli kuninkaalla tai kuningattarella, oli oikeus tehdä kaikki haluamansa jäseniään koskevat päätökset halutessaan ihan yksinään, jos kohta usein neuvonantajiaan kuunnellen. Vaikka jäsenmäärältään Monarkia oli maan pienin Valta, sen jäsenet olivat sitäkin ylpeämpiä valinnastaan. Heille oli kunnia-asia, että heidän hyvästään huolehti heidän puolestaan sillä erää kaikkien rakastama kuningas Yrjö I, ja mielellään he kuninkaalle siitä hyvästä veroa maksoivatkin.

Toinen Valta oli Demokratia. Siinä jäsenten enemmistöllä - tai oikeastaan heidän valitsemansa eduskunnan enemmistöllä - oli oikeus tehdä kaikki haluamansa jäseniään koskevat päätökset. Demokratia oli jäsenmäärältään ylivoimaisesti suurin Valta, ja senkin jäsenet olivat kovin ylpeitä valinnastaan. Ja olihan se hienoa, että jokainen pääsi säännöllisesti äänestämään, jos nyt ei itseään koskevista asioista suoraan, niin ainakin niistä ihmisistä, jotka asioita keskenään päättivät. Jo se oikeus riitti, vaikka jokaisissa vaaleissa melkoinen osa äänestäjistä ei saanutkaan kannattamaansa edustajaa läpi eduskuntaan, jolloin heitä koskevista asioista päättivätkin ihmiset, joita he eivät kannattaneet tai ehkä jopa vastustivat. Jo vain sen vuoksi kannatti Vallalle verojakin maksaa, iloisin mielin oikein.

Ja sitten olivat Ne Muut. He eivät oikeastaan olleet mikään Valta, sillä he olivat valinneet olla ottamatta itselleen vallanpitäjiä ja päättivät sen sijaan omista asioistaan ihan itse. Siinä missä Monarkistit ja Demokraatit melkeinpä ymmärsivät toisiaan, vaikkakin pitivät omaa valintaansa tietenkin parempana, niin kumpikaan ryhmä ei voinut oikein käsittää saati hyväksyä Niitä Muita. Sillä kaikkihan tiesivät, että ihmiset tekevät virheitä, ja juuri siksi ihmiset tarvitsevat muita ihmisiä - kuninkaita tai kansanedustajia - tekemään päätöksiä puolestaan. Mitä siitäkin nyt tulisi, jos kaikki joutuisivat itse harkitsemaan tekojensa seuraukset ja kantamaan itse vastuun virheistään? Juuri siksi Ne Muut olivat Monarkistien ja Demokraattien mielestä kovin omituisia ja miellyttävimmillään mahdollisimman kaukaa kierrettyinä. Veroakaan ne luopiot eivät kenellekään maksaneet!

Monet asiat voivat vaikuttaa sangen monimutkaisilta, kun samassa maassa asuvat vieretysten niin Monarkian kuin Demokratiankin jäsenet ja vielä Ne Muutkin. Esimerkiksi katujen ja teiden rakentaminen voi tuntua äkkiseltään mahdottomalta ajatukselta. Niitähän tarvitsevat kaikki, mutta mielellään niistä ei kukaan mitään maksa, liikkumisenhan tulee olla vapaata. Mutta yllättävän helposti, kuin aivan itsekseen Kahden Vallan ja Niiden Muiden Maassa oli tämäkin ongelma ratkaistu, kun jokainen Valta hoiti itse jäsentensä tarvitsemat tiet ja Ne Muut sitten omansa.

Monarkiassa katujen ja teiden rakentaminen oli yksinkertaista, eikä siitä tarvinnut käydä aiheetonta julkista debattia. Kuningas vain päätti, mihin ne rakennetaan, määräsi miehet töihin ja sillä selvä. Neuvonantajiensa avustuksella hän ymmärsi rakennuttaa ne yhtäältä niin, että voutien työ helpottui ja kuninkaalle kuuluvat verot tulivat varmasti kerätyiksi, ja toisaalta niin, että kuninkaan alamaiset pääsivät kulkemaan mahdollisimman tehokkaasti ja siten sekä tuottamaan että säästämään mahdollisimman paljon varallisuutta verotettavaksi. Ihan jokaisen Monarkistin kotipihaan saakka kuningas ei edes päällystämätöntä katua vienyt, mutta asianomaiset kyllä ymmärsivät kuninkaan varmasti päättävän parhain päin, olihan hän sentään kuningas. Ja kun kuningas pystyi käyttämään henkilökohtaista omaisuuttaan - siis alamaisiaan - vakuutena, hän myös sai halvalla velkaakin myös lempitiehankkeisiinsa, niin alamaisia ei tarvinnut verottaa aivan liikaa.

Demokratiassa katujen ja teiden rakentamista koskeva julkinen debatti sen sijaan tuntui toisinaan tärkeämmältä kuin se niiden rakentaminen. Vaalilupauksia annettiin, siltoja rumpuineen vaadittiin vaatimasta päästyäänkin ja teiden - yleensä kehnosta - kunnosta kailotettiin niin, että naapuripitäjäänkin varmasti kuului. Ja kyllähän niitä katuja ja teitä sitten debatin seurauksena paljon rakennettiinkin, sillä kyllähän jokaisen kansalaisen oikeus oli asua hyvien liikenneyhteyksien päässä sekä päällystetyn, leveän kadun varressa, hidastetöyssyineen ja liikennevaloineen tietenkin, missä tahansa nyt sitten sattui asumaankaan. Ja toki tällaiseen jaloon tarkoitusperään kannatti Vallan ottaa velkaakin, kun verovaroille oli ne monen monta muutakin käyttökohdetta.

Entäs sitten Ne Muut? Heillähän ei varmaan ollut katuja ja teitä lainkaan, kun ei ollut Valtaa niitä rakentamassa, vai kuinka? No, ei aivan, kyllähän heilläkin katuja ja teitä oli, mutta lähinnä omien tarpeiden mukaan. Samoilla alueilla asuvat perustivat katu- ja tieyhdistyksiä rakentaakseen alueelleen riittävät mahdollisuudet kulkemiseen. Samoin tekivät yritykset; esimerkiksi kaupunkien keskustojen katuja rakensivat ja ylläpitivät liikeyritysten katuyhdistykset, jotta niiden asiakkailla olisi riittävän helppoa ja mukavaa päästä niiden luokse. Keskimääräistä yritteliäämmät yksilöt vastasivat myös tieverkostosta, jota ja jonka rahoitusmenetelmiä he jatkuvasti kehittivät tehdäkseen liikkumisestä ja siitä maksamisesta riittävän helppoa ja turvallista asiakkailleen. Toki jotkut Niistä Muista saattoivat jäädä ilman leveää päällystettyä katua kotiovelleen saakka, mutta tällöin jokainen ymmärsi, että asianomainen halusi asua mieluummin juuri siinä eikä leveän päällystetyn kadun varressa.

Jos sitten kävi niin, että aiottuun tien tai kadun paikkaan oli jo toinen Valta tai jopa joku vallattomista jo väylän avannut, niin sen käyttö korvattiin asianomaiselle pyydetyn hinnan mukaan, ellei sitten haluttu välttämättä rakentaa omaa.

Niin Kahden Vallan ja Niiden Muiden Maassa päivät ja asiat soljuivat eteenpäin. Pientä liikehdintää jäsenmäärissä toki tapahtui ajan myötä. 

Monarkistit olivat varsin vakiolukuisia, sillä heitä yhdisti luja usko kuninkaansa mainiouteen, eivätkä he hevin siitä luopuneet, mutta eivätpä he myöskään kovin herkästi muita siitä vakuuttaneet. Silloin tällöin joku Monarkisti menetti uskonsa tai päätyi uskomukseen, että valta kuuluu kansalle eikä ole mikään periytyvä ominaisuus, jolloin hän luonnollisesti liikahti Demokratian puolelle; eihän hän nyt sentään saattanut uskoa, että ihmisten tulisi päästä itse päättämään asioistaan - siitähän vasta sekasorto syntyisi!

Demokratian ja Niiden Muiden välillä tapahtui sen sijaan enemmän liikehdintää, mutta enimmäkseen yhteen suuntaan. Sillä mitä vanhemmaksi Demokratia kävi, sitä enemmän siihen kyllästyivät ne, jotka useimmin jäivät äänestyksissä tappiolle, mutta silti joutuivat maksamaan muiden päätösten kustannukset, puhumattakaan niistä, jotka eivät enää viitsineet osallistua turhina pitämiinsä äänestyksiin lainkaan. Oli vain ajan kysymys milloin he vaihtaisivat Niihin Muihin, kunhan ensin pääsevät yli Vallan kulttuurin Niihin Muihin kohdistamista ja heidän mieliinsä syövyttämistä ennakkoluuloista. Toisinaan myös joku Niistä Muista saattoi haluta vaihtaa Demokratiaan, mutta yleensä he olivat niitä, jotka eivät tahtoneet onnistua itsensä elättämisessä, mutta jotka olivat liian ylpeitä pyytääkseen muilta apua ja sen sijaan katsoivat, että heillä oli oikeus muiden kustantamaan elatukseen.

Sitten eräänä vähemmän kauniina päivänä Yrjö I:n jo kuoltua ja hänen poikansa Yrjö II:n perittyä valtaistuimen asiat muuttuivat. Yrjö II nimittäin vanhojen neuvonantajiensa vastustuksesta huolimatta päätti, että kaikilla Kahden Vallan ja Niiden Muiden Maan asukkailla oli oikeus päästä nauttimaan hänen hallinnostaan ja tietenkin hänellä oikeudestaan verottaa heitä kaikkia. Olihan hän pienestä pitäen kasvanut uskomaan, että kuningas on aina oikeassa ja voi tehdä mitä tahansa.

Mutta eipä hän voinutkaan. Sillä jos jokin asia yhdisti maassa niin Monarkisteja, Demokraatteja kuin Niitä Muitakin, niin se oli se, että jokaisella on oikeus valita oma hallintomuotonsa. Toki osa Monarkisteista siitä huolimatta luotti nuoreen kuninkaaseensa kuin kallioon ja antoi periksi periaatteelleen, mutta suuri osa ei moista röyhkeyttä pureksimatta niellytkään. Sen sijaan he päättivät joukolla vaihtaa hallintoa ja valitsivat itselleen uuden monarkin. Yht'äkkiä Yrjö II:lla ei ollut lähimainkaan riittävästi resursseja edes yrittääkseen levittää jalomielisyytensä hedelmiä Maan muiden asukkaiden iloksi. Sen sijaan hänellä oli huomattavasti entistä vähemmän alamaisia sekä varteenotettava kilpailija, nimittäin kuningatar Martta I, jolla oli modernimpi ote Monarkiaan. Pitääkseen loput alamaisensa itsellään Yrjö II:nkin oli pakko kehittää lähestymistapaansa.

Siitä pitäen maa tunnettiin Kolmen Vallan ja Niiden Muiden Maana.

Maassa, jossa eri hallintomuotojen kansalaiset sekä Ne Muut asuvat vieretysten, ei tietenkään mikään pysy salassa. Niinpä myös Yrjö II:n aikeet kantautuivat sekä Demokraattien että Niiden Muiden korviin. Ne Muut eivät olleet uutisista moksiskaan, sillä heitä eivät "valtalaisten" kulloisetkin hapatukset juurikaan kiinnostaneet. Samaa vanhaa. 

Demokraattien keskuudessa osa keskeisistä kansanedustajista sen sijaan kiinnostui Yrjö II:n ajatuksesta ja alkoi kallistua sen kannalle, tosin sillä erotuksella, että heidän mielestään jokaisella Kolmen Vallan ja Niiden Muiden Maan asukkaalla oli oikeus nauttia Demokratian tarjoamaan autuuteen sekä Demokratialla tietenkin oli oikeus kaikkien verottamiseen. Lisäksi suurempi väestö auttaisi Valtaa saamaan enemmän lainaa, mikä alkoi olla Demokratialle jo hieman hankalaa sen velkapotin kerryttyä varsin mahtavaksi. Yrjö II:n kokemuksesta viisastuneena he eivät kuitenkaan lähteneet ajamaan asiaa eduskunnassa heti. 

Sen sijaan he käynnistivät kampanjan, jonka tarkoitus oli vähitellen saada Demokratian jäsenten enemmistö heidän kannalleen. He pitivät suljettuja seminaareja, joissa heidän omien puolueidensa jäseniä koulutettiin ymmärtämään uusi oppi ja kannustettiin kirjoittamaan asiasta lehtien yleisönosastoille. He järjestivät avoimia tilaisuuksia, joihin he kutsuivat keskustelemaan vain sellaisia asiantuntijoita, tiedemiehiä ja vaikutusvaltaisia persoonia, joiden he pystyivät luottamaan kertovan asiaansa puoltavia mielipiteitä. He pystyttivät suuren tieteellisen organisaation, jonka virallisena tehtävänä oli tutkia puolueettomasti asian kaikkia puolia ja epävirallisena tehtävänä päätyä suosittelemaan tiettyä lopputulosta, minkä varmistivat organisaation avainrooleihin palkatut luottohenkilöt. Kaikki tämä verovaroin, tietenkin.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että Demokratian jäsenten enemmistö vähitellen pääsi jyvälle Demokratian autuuden levittämisestä muillekin Maan asukkaille, sekä tietenkin niistä eduista, joita he voisivat itselleen sen ansiosta vaatia. Mielipidetiedustelujen näyttäessä vihreää kansanedustajat tiesivät, että oli aika nostaa kissa pöydälle ja ryhtyä ottamaan Monarkioiden jäseniä sekä Niitä Muita Demokratian alaisuuteen.

Kaikesta varautumisestaan huolimatta Demokratian kansanedustajat onnistuivat jättämään huomiotta Maansa asukkaiden tärkeimmän arvon, vapauden valita hallintomuotonsa, ja sen, että edelleen suuri vähemmistö Demokratian jäsenistä heidän muuten hyvin onnistuneesta kampanjastaan huolimatta sitä arvoa kannatti. Ja luonnollisesti suuri osa tästä vähemmistöstä perusti Toisen Demokratian ja valitsi itselleen uudet kansanedustajat.

Siitä pitäen maa tunnettiin Neljän Vallan ja Niiden Muiden Maana.

Mutta Ensimmäisen Demokratian kansanedustajia ja jäseniä ei vähemmistön petturuus hetkauttanut. Se oli edelleen Maan suurin Valta ja sillä oli vielä resursseja sekä erityisesti luotonsaantikykyä muiden Valtojen ja Niiden Muiden alistamiseksi, varsinkin ottaen huomioon niiden alistamisesta saatavat verotulot ja luottoluokituksen vahventumisen.

Muut Vallat eivät tietenkään moisista suunnitelmista pitäneet. Ne alkoivat välittömästi varustautua puolustukseen tai ehkäpä joka parhaaseen puolustukseen eli hyökkäykseen.

Tällä kertaa myös Ne Muut lotkauttivat korviaan valtalaisten hapatuksille. Vuosia ja vuosikymmeniä he olivat eläneet rauhassa sekä keskenään että valtalaisten kanssa ja saaneet jokainen hoitaa omat asiansa itse parhaaksi katsomallaan tavalla. Kas kummaa, heidän varallisuuttaan ei oltu tuhlattu tarpeettomiin teihin ja katuihin, laiskuuteen ja välistävetämiseen kannustaviin tulonsiirtomekanismeihin, toistensa vangitsemiseen uhrittomista rikoksista ja niin edelleen. Ja kas kummaa, he olivatkin moninverroin varakkaampia kuin valtalaiset maanmiehensä; jopa heidän vähiten ansaitsevillaan meni kaikilla mittareilla paremmin kuin valtalaisten keskiluokkaisilla ja vähän ylempiluokkaisillakin.

Ensimmäisen Demokratian pyrkimyksistä suivaantuneena hyvin, hyvin moni Niistä Muista päätti muuttaa käyttäytymistään. Ensinnäkin, moni päätti käyttää entistä suuremman osan varallisuudestaan turvallisuuspalveluihin. Vielä useampi päätti käyttää vielä suuremman osan varallisuudestaan itsensä hemmotteluun, sillä turvallisuuspalvelujen lisääminen tuntui oikeasti aika liioitellulta. Ja kun johonkin käytetään enemmän, niin johonkin muuhun on käytettävä vähemmän, eikö vain? Aivan. He kaikki lopettivat Valloille lainaamisen.

Sen pituinen se.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *