Mitä Uuden-Seelannin oppitunneista jäi käteen?

Julkaisin viikko sitten suomennokseni pitkähköstä artikkelista "Oppitunteja Uudesta-Seelannista". Se ei näemmä ollut edes ainoa laatuaan, eikä ihme, sillä artikkeli oli hyvä ja osoitti, että politiikkaa voi tehdä myös toisella, sillä paremmalla tavalla, verrattuna esimerkiksi tähän oman kotimaamme politiikkaan, joka muistuttaa lähinnä kirveellä teloitetun kanan viimeistä lentoa. Mutta mitä tuosta Uuden-Seelannin harjoituksesta oikeastaan jäikään käteen?

Kuten artikkelista opimme, Uudessa-Seelannissa valittiin uudistusmielinen hallitus vuonna 1984 ja uudistusten linjalla - tai ainakin sinnepäin - jatkettiin parisen vuosikymmentä, minkä hedelmiä Maurice P. McTigue tuossa kääntämässäni artikkelissa (tai puheessa) vuonna 2004 kertasi.

Sen jälkeen kehityksen suunta on kiivilintujenkin maassa kääntynyt ja muistuttaa jälleen muita maita: julkinen sektori kuluttaa vuosi vuodelta enemmän ja tietenkin sen paisumista vauhditetaan velkarahoitteisesti. Ainakin talouslukujen osalta McTiguen kuvaamat saavutukset on suurelta osin jo tuhottu ja Uusi-Seelanti on palannut ruotuun sosiaalidemokraattisten maiden sarjassa.

Pienemmän, tehokkaamman ja mahdollisimman vähän ihmisten asioihin sekaantuvan valtiomallin ystävät muistavat historiasta erään toisenkin menetetyn menestystarinan, nimittäin Amerikan Yhdysvallat. Tuo valtio sai alkunsa kapinasta mielivaltaista, tuhlailevaa, velkaantuvaa ja monin tavoin yksityisasioihin sekaantuvaa Englantia vastaan. Se perustettiin pienen valtion periaatteille, jotka kodifioitiin jopa sen perustuslakiin. Tiukka perustuslaki pitikin valtion melko hyvin kurissa aina 1900-luvun alkuun asti, kunnes Yhdysvaltojen kehitys kohti sosialidemokratiaa toden teolla käynnistyi muun muassa sillä kertaa pysyvämmäksi osoittautuneen keskuspankin luomisen myötä. Tänä päivänä Yhdysvallat on yksi maailman velkaantuneimpia ja pöhöttyneimpiä maita, joka sekaantuu kansalaistensa elämiseen mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, usein tietenkin suurpääoman ehdoilla.

Yhdysvallat on suurelta osin tuhonnut parin vuosisadan aikana kartuttamansa vaurauden noin sadassa vuodessa, vaikka onkin vielä toistaiseksi maailman vaurain maa - joskin lähinnä enää siksi, että muissa maissa on niinikään kunnostauduttu omien säästöjen syömisessä. Uudella-Seelannilla kesti vastaavasti hieman vajaa vuosikymmen heittää historian roskakoriin parin vuosikymmenen uurastuksen tuottamat uudistukset - puhumattakaan siitä, kuinka kauan Uuden-Seelannin uudistusmieliset saivat käydä poliittista taistelua päästäkseen valtaan toteuttamaan ihannettaan.

Jos siis meidän olisi otettava jotain opiksi Uuden-Seelannin uudistuksista, niin se ei oikeastaan olekaan se, että valtiota voisi pyörittää paremminkin, vaan se, että sen yrittäminen ei itse asiassa maksa vaivaa ja että oikea ongelma vaatii jotain muuta ratkaisua.

Miettikääpä nyt vaikka Suomea. Jos jotkut haluaisivat perustaa uudistusmielisen, sanotaanko nyt vaikkapa klassisen liberaalin, puolueen ja lähteä muuttamaan Suomen valtiota tehokkaammaksi ja kaikin puolin paremmin toimivaksi, niin urakka olisi valtava. Ensinnäkin olisi saatava se puolue perustetuksi, mikä on viime vuosina osoittautunut varsin ylivoimaiseksi tehtäväksi näissä piireissä (nimim. kokemusta on). Toisekseen kunnolla ja nopeasti valtiota uudistaakseen ei olisi vain pärjättävä vaaleissa, vaan pärjättävä niissä niin hyvin, että voisi perustaa hallituksen yksinään tai päästävä siinä ainakin selvästi määräävään asemaan - puhutaan siis 30-50 prosentin äänisaaliista. Uskottavaa?

Ja vaikka tämä kannatus jollain jumalalliseen väliintuloon verrattavalla ihmeellä saataisiinkin saavutettua ja uudistukset sen voimalla vietyä läpi, niin odotusarvoisesti (koska demokratia) kymmenen tai viimeistään kahdenkymmenen vuoden kuluttua uusi demarisukupolvi uusi Jyrki Katainen etunenässään on pyyhkinyt noilla hienoilla uudistuksilla takapuolensa ja palauttanut sekä julkisen sektorin että valtionvelan vähintään entiselle tasolleen. Jos uudistajat olisivat saaneet raapustettua uudistuksensa perustuslaiksi asti aivan mielettömällä kannatuksella, niin ehkä he olisivat ostaneet niille lisää elinaikaa korkeintaan toiset kymmenen tai kaksikymmentä vuotta.

Hurraa.

Ongelma ei ole se, että valtio olisi huonosti hoidettu, läpeensä korruptoituneiden poliitikkojen temmellyskenttä, jossa taikaseinästä riittää rahaa milloin mihinkin kivalta kuulostaviin tarkoituksiin ja jossa kansalaisten oikeuksia voidaan pitää täysin pilkkanaan milloin minkäkin kauniilta kuulostavan ajatuksen nimissä. Tuo on kyllä nykytilanne ja sitä voisi kyllä väliaikaisesti pystyä parantamaan, kuten Uusi-Seelanti todistaa, mutta se ei ole se varsinainen ongelma.

Ongelma on se, että on olemassa valtio, jolla on oikeus tehdä kaikki tuo. Vaikka sitä valtiota saisikin parannettua, sillä on edelleen oikeus myöhemmin palata tekemään kaikkea tuota ja vielä enemmänkin. Ja koska se oikeus on olemassa, sen oikeuden hyväksikäyttäjiä tulee kyllä löytymään. Sillähän valtiota usein perustellaankin, pahojen ihmisten olemassaololla nimittäin ja tarpeella torjuntaan ja rankaisuun. Valtio ei kuitenkaan ole immuuni pahojen ihmisten vaikutukselle, pikemminkin päinvastoin, valta-asema houkuttelee juuri korruptoituneimpia ja häikäilemättömimpiä ihmisiä - toki aidosti hyvää tarkoittavien ihmisten ohella.

Jos uudistusmieliset haluaisivat oikeasti muuttaa valtion pysyvästi paremmaksi, heidän tulisi keksiä, kuinka sitä ei voitaisi koskaan enää muuttaa huonommaksi. En pidättele hengitystäni. Turhien valtion uudistamishankkeiden sijasta voimavarat kannattaisikin suunnata valistustyöhön siitä, että valtio on paitsi haitallinen, myös tarpeeton, ja että kaikki hyvä, jota valtion kautta yritetään tavoitella sekä enemmän, voidaan jopa oikeasti saavuttaa ilman sitä.

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *