Pohdintoja taloudesta – heinäkuu 2011

On vaikeaa muodostaa tarkkaa kokonaiskuvaa Euroopan ja maailman talouskriisin nykyvaiheesta, sillä julkisesti saatavilla oleva tieto on erittäin värittynyttä eikä mikään suola riitä suodattamaan objektiivista tietoa ulos kaikesta subjektiivisesta vauhkoamisesta.

Esimerkiksi medialla on tunnetusti motiivi tehdä kärpäsestä härkänen, sillä suuret ongelmat myyvät enemmän lehtiä ja saavat ihmiset katsomaan enemmän uutisia. Vielä kun keskimääräisellä toimittajalla ja jopa joillakin taloustoimittajilla on heikommat tiedot talouden toiminnasta kuin jollain sunnuntaibloggaajalla, niin median hypetystä tulevasta taloustuhosta on sinänsä vaikea ottaa vakavasti, vaikka kuinka olisikin itse samoilla linjoilla.

Toisaalta poliitikoilla ja johtavilla virkamiehillä on ehkä vähemmän tunnetusti, mutta vähintään yhtä varmasti motiivi yrittää vähätellä talousongelmia sekä sen epäonnistuessa tietenkin syyttää niistä kaikkia muita paitsi itseään. Tämä johtuu toki siitä, että heidän ainoat apukeinonsa ovat niitä samoja kikkakolmosia, joilla tähän hätään alunpitäenkin päästiin, joten eihän niitä sovi epäillä.

Politiikan ja byrokratian arsenaalin suhteen avainsana on todellakin luottamus, kuten heikäläiset jaksavat alati muistuttaa. Ne täysin todellisuudesta irralliset keinot kun lakkaavat toimimasta sen vähänkin verran aivan heti, kun ihmiset menettävät irrationaalisen uskonsa niihin. Jos ongelma saadaan näyttämään pienemmältä kuin se on, voodookin saattaa vaikuttaa riittävältä ratkaisulta.

Taloustieteilijät ovatkin sitten oma lukunsa. Maailman suurimmat ja halutuimmat taloustieteilijöiden työllistäjät ovat valtioiden keskuspankit. Suuri osa merkittävistä ja tunnetuista taloustieteilijöistä on, on ollut tai haluaa olla keskuspankkien - erityisesti yhdysvaltalaisen Federal Reserven eli Fedin - palkkalistoilla. Kun nyt on niin, että erityisesti Fedin, jos kohta muidenkin keskuspankkien, toimet ovat olleet erittäin suurena lusikkana siinä sopassa, joka nykyisin on maailman talous, niin tarvinneeko ihmetellä, jos valtaosa merkittävistä ja tunnetuista taloustieteilijöistä suoltaa keskuspankkien keinovalikoimaa ylistäviä lausuntoja ja jopa tutkimuksia?

Mutta kai sentään voimme luottaa luottoluokituslaitoksiin, jotka sentään ovat ainakin tekevinään bisnestä luokitustensa tarkkuudella ja joita vastaan nuo epäluotettaviksi aiheellisesti epäiltävät poliitikot ovat nyttemmin hyökänneet? No, emme oikeastaan kovinkaan paljon, sillä luottoluokitustoiminta on usein luvanvaraista ja/tai vahvasti säänneltyä eli poliitikkojen ja virkamiesten suopeudesta paljolti riippuvaista.

Lisäksi luottoluokitukset itse ovat mukana komponentteina monenlaisessa sääntelyssä, esimerkiksi Yhdysvalloissa eläkerahastot ja monet muut instituonaaliset sijoittajat eivät saa sijoittaa kuin korkealle luokiteltuihin papereihin, mistä itsestään löytyy jo yksi motiivi luottoluokitusten manipuloimiseksi tavalla tai toisella.

Onkin kuvaavaa, että näinä aikoina roskalainaluokkaan putoavien valtioiden velkakirjojen olisi pitänyt olla tuossa samaisessa roskalainaluokassa jo vuosikausia sitten, jos luottoluokituslaitokset olisivat tehneet työnsä kunnolla. Mutta kaiketi parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Netistä puolestaan löytyy kaiken kirjava joukko erilaisia enemmän tai vähemmän ammattilaisia kommentoimassa taloutta ja ennustamassa vaihtelevasti täystuhoa, orastavaa uutta nousukautta tai kaikkea siltä väliltä. Riippumattomien kommentaattoreiden pulma on toki se, että vaikka tilasto- ja muuta tietoa on paljon saatavilla, osa tärkeimmistä tiedoista on vain luottoluokittajien, pankkien ja/tai poliitikkojen ja virkamiesten saatavilla. Nettikirjoittajien uskottavuutta on myös vaikea arvioida, koska jokaiselta äärilaidaltakin löytyy omat cheerleaderinsa, jotka äänekkäästi kailottavat oman suuntansa oikeellisuutta.

Lienee siis tyydyttävä ajattelemaan itse, toki suuremmilta, luotettavaksi koetuilta ajattelijoilta oppia ottaen. Ajattelen nyt sitten hieman ääneen, joten mahdolliset lukijat saavat ottaa sen edellisessä kappaleessa mainituin varauksin, päteväthän nuo yhtä lailla minuunkin.

Jokainen tietää varmaksi yksityisestä taloudenpidostaan, että jatkuva velkaantuminen ei ole pidemmän päälle kestävä ratkaisu, velka kun pitää aina maksaa pois eikä todellakaan ole järkevää maksaa saati hoitaa velkaa velalla. (Tai no, pikavippikierteiset eivät varmaan tiedä, mutta useimmat meistä tietävät.)

Vaikka monet poliitikot ja taloustieteilijät jättävätkin asiaan eriävän mielipiteen, tämä ihan sama pikkuinen tosiasia pätee ihan aikuisten oikeasti myös valtioihin. Valtioiden ja yksityisten ihmisten välillä on eroavaisuuksiakin, mutta tämä ei todellakaan lukeudu niihin.

Velka on semmoinen juttu, jota käytetään investoinnin tai kulutuksen aikaistamiseen. Se on siis periaatteessa vaihtoehto säästämiselle, sillä sen sijaan että säästäisit esimerkiksi 15 vuotta, voitkin ostaa talon velaksi jo nyt ja maksaa velan pois vaikkapa 20 vuodessa. Velan maksaminen kestää säästämistä kauemmin, koska velkaa ei voi saada, ellei joku muu pidättäydy investoinnista tai kuluttamisesta ja mieluummin myönnä lainaa, jolloin tämä joku tekee sen yleensä vain siksi, että saa siitä tuottoa enemmän tai riskittömämmin kuin jostain muusta investoinnista. Tämä tuotto on se velallisen maksama korko.

Velan antajan pidättäytyminen jostain muusta investoinnista velan antamiseksi on kuitenkin oleellinen huomio. Täysin saman asian nimittäin tekee säästäjä, joka pidättäytyy muusta kulutuksesta säästääkseen esimerkiksi ostaakseen talon käteisellä. Ja ihan saman asian tekee velallinen, joskin vain käänteisessä järjestyksessä, kun hän pidättäytyy muusta kulutuksesta maksaakseen velan pois. Toisin sanoen, ottamalla velkaa jotain hankintaa varten siirretään pidättäytyminen muusta kulutuksesta hankintaa edeltävästä ajasta sen jälkeiseen aikaan. 

Velan ottaminen on siis aina kalliimpaa kuin vastaava säästäminen, sillä muutoin kenenkään ei kannattaisi säästää antaakseen velkaa. Siksi velkaa yleensä otetaan isommin vain silloin, kun tehtävästä investoinnista saatavat hyödyt tai säästöt koetaan suuremmiksi kuin velasta maksettava hinta. Esimerkiksi se talo saattaa täyttää helpostikin tämän kriteerin, jos se tulee halvemmaksi kuin vuokralla asumisen ja/tai sen seurauksena käteen jää se edelleen arvokas talo.

Sen sijaan mitään merkittävää määrää velkaa ei oteta esimerkiksi ruoan, vaatteiden tai muun kulutuksen kattamiseksi, koska niiden ostaminen velalla on aina kalliimpaa kuin käteisellä, sillä niistä ei synny tuottoja saati säästöjä. Tämä niin kutsuttu syömävelka ei siis koskaan maksa itseään pois.

Valtiot eivät tee juurikaan investointeja (ainakaan missään suhteessa muihin menoihinsa) ja silloinkin kuin tekevät, ne ovat usein huonosti tai jopa väärin kohdistuneita, koska niistä päättävillä tahoilla ei ole riittävää kannustinta panostaa päätösten oikeellisuuteen. Valtioiden menot, kuten sosiaali-, terveys-, koulutus-, maanpuolustus-, kehitysapu- ja muut vastaavat suuret erät, ovat siis pääasiassa kulutusta. Infrastruktuurin rakentamisen ja ylläpidon voisi laskea investoinniksi, mutta sekin on usein tehotonta ja pientä suhteessa muihin menoihin, esimerkiksi liikenne- ja viestintäministeriön hallinnonalan osuus Suomen valtion vuoden 2011 talousarvion määrärahoista on vain noin 4% ja itse asiassa aika lähelle sama kuin valtionvelan korot samassa budjetissa.

Kun siis Suomen valtion tämän vuoden talousarviossa (ennen lisätalousarvioita) tulopuolesta jopa noin 16% oli uutta velkaa, niin voitaneen sanoa, että se on suurelta osin kulutukseen suuntautuvaa syömävelkaa. Tämä siis tarkoittaa sitä, että valtio siirtää tänä vuonna tämän verran pidättäytymistä kulutuksesta tulevaisuuteen. Jos tänä vuonna otettu velka haluttaisiin maksaa ensi vuonna pois kokonaismenojen pysyessä samoina, enemmän kuin 16% ensi vuoden menoarviosta menisi siihen, plus se noin 4% aiemman velan korkoihin. Tämä katettaisiin pistämällä esimerkiksi opetusministeriön ja maatalousministeriön hallinnonalat kiinni koko ensi vuodeksi, ja silti tulojen pysyessä samoina uutta velkaa pitäisi ottaa saman verran!

Kun tätä oikein järjellä ajattelee, niin eihän tuo kovin viisaalta kuulosta. Ja kun tietää, että täällä Suomessa tilanne on vielä olevinaan jotenkin hyvillä kantimilla, varsinkin verrattuna Kreikkaan, Portugaliin, Irlantiin, Italiaan ja Espanjaan, niin voi vain kuvitella, että millaisessa sopassa nuo muut maat ovat. Nämä PIIGS-maathan ovat tunnettuja löysästä taloudenpidostaan, eikä tilannetta parantanut yhtään se, että euron myötä niiden lainaraha halpeni reilusti.

Mutta kuten sanottua, valtioiden ja kotitalouksien välillä on joitakin eroja. Yksi on esimerkiksi se, että yksityinen kotitalous ei voi mielivaltaisesti päättää ottaa rahaa toisten kotitalouksien kassoista kattaakseen omia menojaan. Valtiolla ei tunnetusti tätä poliitikkojen ja virkamiesten mielestä varmasti vähäpätöiseltä kuulostavaa rajoitusta ole.

Valtiot voivat siis kiristää verotustaan velkojensa lyhentämiseksi. Ongelma on kuitenkin se, että monien valtioiden velka on sitä luokkaa, että vaikka koko kansantulo verotettaisiin ja käytettäisiin velkojen maksamiseen, ne lyhenisivät silti tuskallisen hitaasti vuosien ja vuosikymmenien ajan. Hieman nopeampiin maksuaikatauluihin päästäisiin, jos tämän lisäksi muista julkisista menoista luovuttaisiin, mutta se voisi olla liikaa kansalaisille 100% verotuksen päälle.

Julkisissa menoissa on valitettavasti sekin harmillinen pikkuongelma, että Euroopan maiden väestön ikääntyessä ja eläköityessä sosiaali-, terveys- ja eläkemenot kasvavat entisestään, mikä sekin aiheuttaa paineita kiristää verotusta ja myös ottaa lisää velkaa.

Ongelma on siis lyhykäisyydessään se, että Euroopan valtiot (ja oikeastaan koko maailman, Yhdysvallat mukaanlukien) ovat jo useiden vuosikymmenien ajan ottaneet aina vain lisää syömävelkaa ja samalla kasvattaneet sekä nykyisiä julkisia menoja että tehneet kansoilleen lupauksia, jotka kasvattavat julkisia menoja tulevaisuudessa huomattavasti. Velan määrä on kasvanut kerrassaan massiiviseksi, mutta missään vaiheessa ei vain olla varauduttu siihen, että velan avulla aikaistettu kulutus tarkoittaa kulutuksesta pidättäytymistä tulevaisuudessa.

Osa ongelmaa on myös se, että ennen kuin homma alkoi levitä käsiin, tämä kuvio näytti jopa hetken toimivan. Sotien jälkeen väestö lisääntyi nopeasti ja teknologisen kehityksen myötä tuottavuuskin parantui huimasti. Syömävelka siis jonkun aikaa vaikutti maksavan itsensä pois, kun sillä ylläpidettiin kasvavaa julkista sektoria, joka lahjoi kasvavaa ja tuottavampaa väestöä. Nykyisin tilanne on vain toinen, kun väestö ikääntyy nopeammin kuin kasvaa ja tuottavuuskin kasvaa lähinnä Aasian varassa.

Vaikuttaa siis näin itse ajateltuna siltä, että ei tämä ainakaan hyvä homma ole. Luottoluokituslaitoksille maksetaan siitä, että niiden olisi pitänyt nähdä tilanne jo aiemmin. Media taas hypettää ihan vaan mistä kulloinkin saa repivimmät lööpit irti.

Ulospääsyjä kuitenkin vaikuttaisi olevan niukalti, eivätkä mitkään niistä ole varmasti suosittuja.

Ensinnäkin, nykyinen lähestymistapa eli velkaongelman korjaaminen lisävelalla on jo syntyessään tuhoon tuomittu ajatus. Sitähän tässä on jo tehty kymmeniä ellei satoja vuosia ja mihin se johti? Tällä mallilla onnistutaan ainoastaan siirtämään osa ensimmäisten ongelmamaiden veloista myöhempien ongelmamaiden veronmaksajien kontolle, minkä ei pitäisi ainakaan jälkimmäisten kansalaisia hirveästi naurattaa. Toki maksupäivää saadaan lykättyä jonkin verran, mutta kahta kauheampanahan se sieltä sitten vastaan tulee. Kysykää vaikka niiltä pikavippikierteisiltä.

Toinen keino olisi alkaa ihan oikeasti tekemään niitä säästöjä ja jopa leikkaamaan niitä annettuja tulevaisuuden lupauksia. Joka tapauksessa tulemme päätymään esimerkiksi siihen, että esimerkiksi meidän nykypäivän kolmekymppisten julkiset eläkkeet ovat aikanaan ostovoimaltaan murto-osa siitä, mitä meille nykyisin luvataan. Olisi reilumpaa kertoa se meikäläisille jo nyt eikä sitten ensimmäisenä eläkkeen maksupäivänä, mutta voisihan siinä tietysti nykypoliitikkojen äänisaalis kärsiä seuraavissa vaaleissa.

Samaten muun muassa maataloustuet, perusturva ja julkiset palvelut tulevat kokemaan seuraavan vuosikymmenen kuluessa mullistuksia, jotka eivät lainkaan miellytä niiden saajia ja käyttäjiä. Esimerkiksi tukien summat saattavat olla toki suurempia, mutta ostovoima reilusti pienempi. Olisi reilumpaa, jos tätä tehtäisiin jo vähitellen etukenossa eikä sitten kertarysäyksellä, kun on lopulta pakko.

Veronkiristyksiä ja inflaatiota tullaan epäilemättä käyttämään keinoina, mutta niillä saadaan ainoastaan syvennettyä ongelmia (ja veronkiristyksillä ehkä jopa pahennettua, jos kiristykset ovat tuntuvia) ja lykättyä entistä suurempi osa kärsimyksestä kaikista vähäosaisimmille, mikä ei ole sitten lainkaan reilua.

Ihan parasta olisi, jos tähän tilanteeseen ei olisi tultu, mutta myöhäistähän se on murehtia, kun haiseva biomassa on jo housussa. Mutta ehkäpä voisimme ottaa tästä opiksi? Mitäpä jos emme antaisi päättäjiemme esimerkiksi enää koskaan ottaa yhtään velkaa? Oisko kova? Tietysti voisimme rajoittaa heidän toimintaansa muutenkin, kuten heidän pääsyään taskuillemme, mutta tuosta velkaestosta voisi olla hyvä aloittaa.

On todella vaikeaa arvioida, milloin tämä soppa kiehuu yli kattilan laitojen, koska asia on niin monimutkainen ja erillisiä tekijöitä on niin paljon. Yksi keskeisimpiä tekijöitä on kuitenkin se jo mainittu luottamus. Koska valtioiden velat eivät ole pitkiin aikoihin olleet missään realistisessa suhteessa niiden velanmaksukykyyn, vaan lisävelkaantuminen on perustunut luottamukseen siitä, että valtiot voivat joka tapauksessa viimeistään verokarjaa lypsämällä hoitaa sitoumuksensa, niin velkakriisi voi päättyä vain sen luottamuksen lopulliseen katoamiseen.

Kuten edellä todettua, tuolle luottamukselle ei ole enää mitään pohjaa. Luottamus voisi siis yhtä hyvin loppua jo vaikka tänään tai ensi viikolla. Todennäköisempää on kuitenkin se, että kriisiä onnistutaan vielä pitkittämään jonkin aikaa, ehkä jopa useamman vuoden, erilaisilla tempuilla, mutta ongelma ei korjaannu oireita hoitamalla, vaan vain parantamalla itse sairaus. Se taas ei ole lähelläkään poliittista horisonttia. 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *