Yhteisen kakun keräämisestä ja jakamisesta

Julkisen sektorin tuloja ja menoja voidaan verrata yhteiseen kassaan tai kakkuun, jonka tekemiseen kaikki osallistuvat ja josta kaikille jaetaan.

Tasa-arvoisin mahdollinen kakku olisi tietenkin sellainen, johon jokainen osallistuisi yhtä paljon ja josta jokainen saisi yhtä suuren palan, mutta se ei olisi kovin mielekäs, sillä tällä tavoin jokainen olisi jaon jälkeen omillaan ja kakku olisi täysin turha, olettaen ettei kakunteossa olisi lainkaan hukkaa. Koska hukkaa kuitenkin aina on (hallinnolliset kulut, jne.), kaikille olisi parempi tehdä oma pieni kakku ja syödä se itse.

Mutta koska ihmiset ovat keskenään erilaisia, jokainen ei edes voi pystyä osallistumaan yhteiseen kakkuun yhtä paljon, ellei sitten yhtälaista osallistumista määritellä vähäisimmän osallistujan mukaan. Sen lisäksi pidetään yleisesti ja virheellisesti epäoikeudenmukaisena, että toisilla on vähemmän ja toisilla enemmän mahdollisuuksia osallistua yhteiseen kakkuun. Sen vuoksi pyritäänkin tätä kuviteltua vääryyttä oikaisemaan ja väärinymmärrettyä tasa-arvoa edistämään siten, että jokainen osallistuu yhteiseen kakkuun kykyjensä mukaan ja siitä jaetaan jokaiselle tarpeiden mukaan.

Joka tapauksessa, tämä yhteisen kakun menetelmä voisi olla suhteellisen toimiva ratkaisu lähimmäisten tukemiseen ja vähäosaisten auttamiseen, mikäli siihen osallistuminen sekä siitä saaminen olisi vapaaehtoista. Jostain syystä vapaaehtoisuuteen ei kuitenkaan nyky-yhteiskunnassa uskota, vaan enemmistöllä koetaan olevan oikeus määrätä vähemmistö osallistumaan kakkuun enemmistön määrittelemällä osuudella. Sen lisäksi enemmistöllä on täysi valta määrätä kuinka kakku jaetaan.

Pääasiassa tästä pakosta ja enemmistövaltaisuudesta johtuen yhteisen kakun menetelmä kääntyy itseään vastaan, useammastakin erillisestä yksittäisestä tekijästä johtuen.

Ensinnäkin, jokaisella osallistujalla on suuri kannustin esittää kykyjensä olevan todellista alhaisemmat, varsinkin jos on odotettavissa, että on saamassa kakusta vähemmän kuin on sinne joutumassa antamaan. Tästä seuraa se, että osallistujien huijaamisen estämiseksi tarvitaan entistä suurempi hallinnollinen koneisto seuraamaan heidän todellisia kykyjään. Kyvykkyyden seurannasta puolestaan seuraa se, että ylimääräinen työskentely (kykyjen näyttö) vaihdetaan entistä helpommin vapaa-aikaan. Tällöin hallinnolliset kustannukset nousevat ja kokonaistuotanto laskee.

Toisekseen, jokaisella saajalla on suuri kannustin esittää tarpeidensa olevan todellista suuremmat. Tämän torjumiseksi on entisestään kasvatettava kakun hallinnollista koneistoa ja todellisten tarpeiden sekä kykyjen seurantaa. Jälleen lisääntyneestä valvonnasta seuraa taas se, että varsinkin vähiten kyvykkäät luopuvat kokonaan työskentelystä voidakseen osoittaa mahdollisimman suurta todellista tarvetta. Näin sekä hallinnolliset kulut että kakun tarve kasvavat, kokonaistuotannon edelleen laskiessa.

Kolmanneksi, jokaisella osallistujalla on suuri kannustin pyrkiä vaikuttamaan enemmistön kokoonpanoon ja mielipiteisiin siten, että vaaditun osallistumisen rakennetta muutetaan kyseistä osallistujaa suosivaksi. Mitä suurempi on nykyisen osallistumisrakenteen edellyttämä panos tietyltä osallistujalta, sitä enemmän tämän kannattaa investoida realistisiin hankkeisiin muuttaa tuotantorakennetta. Tämän johdosta erityisesti kyvykkäimmät ja varakkaimmat osoittavat kasvavaa kiinnostusta osallistumisrakenteen muuttamiseen vähäosaisimpien ollessa kykenemättömiä vastaavaan toimeen. Tästä seuraa se, että osallistumissäännöstö monimutkaistuu ja hallinnolliset kulut kasvavat. Lisäksi osallistumisen painopiste — täysin vastoin alkuperäistä tarkoitustaan — alkaa liukua pois kyvykkäimmiltä vähemmän kyvykkäille. Osallistumisrakenteen muutoksen ajamiseen käytetyt panokset ovat lisäksi pois oikeasti tuottavasta toiminnasta.

Neljänneksi, jokaisella saajalla on suuri kannustin pyrkiä vaikuttamaan enemmistön kokoonpanoon ja mielipiteisiin siten, että kakun jakamisen menetelmää muutetaan kyseistä saajaa suosivaksi. Eniten mahdollisuuksia tähän vaikuttamiseen on niillä, jotka ovat nykyisin suurimpia yksittäisiä saajia, sekä niillä, joilla on muuten eniten kykyjä ja varoja. Tällöin jakorakenne liukuu vähitellen — niin ikään täysin vastoin alkuperäistä tarkoitustaan — niiden eduksi, joilla on jo muutenkin, niiden kustannuksella, joilla on kaikkein vähiten. Lisäksi jakosäännöstö monimutkaistuu entisestään, mikä kasvattaa jälleen hallinnollisia kuluja, ja jakorakenteen muutoksen ajamiseen käytetyt investoinnit ovat pois oikeasti tuottavasta toiminnasta.

Kuten tästä selvästi näemme, yhteisen kakun menetelmä — jokainen kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeensa mukaan — kääntyy ajan myötä päälaelleen ja johtaa siihen, että köyhät tukevat lopulta rikkaita. Suurin voittaja on kuitenkin hallinnollinen koneisto, joka kasvaa joka ainoassa vaiheessa. Toisin sanoen, virkamiesten määrä sekä heidän työmääränsä ja palkkavaatimuksensa kasvavat jatkuvasti.

Virkamiehistöstä kehittyykin yksi yhteisen kakun menetelmän suurimmista puolustajista. Lisäksi sitä puolustavat kaikki ne, jotka siitä todellisuudessa hyötyvät, sekä ne, jotka monimutkaisuuden harhauttamana kuvittelevat siitä hyötyvänsä, ja ne, jotka pitävät jakoa oikeudenmukaisena, vaikka eivät itse hyötyisikään. Kaikki yhteisen kakun menetelmän puolustajat yrittävät epätoivon vimmalla kumota ja vaientaa kaiken kritiikin — kuten tämän kirjoituksen — jotta voisivat itsekkäästi nauttia tilanteesta mahdollisimman pitkään.

Lopulta kuitenkin aivan kaikki häviävät yhteisen kakun menetelmässä, sillä sekä hallinnolliset kulut — järjetön virkamiesarmeija — että kokonaistuotannon lasku ovat pois kaikesta oikeasti hyvästä sekä vapaaehtoisesta, todellisesta hyväntekeväisyydestä; puhumattakaan siitä, että kakkumakujakin on todellisuudessa enemmän kuin yksi ”yhteinen”.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *