Poliitikkojen arkkityypit, osa 2: Heimopäälliköt (päivitetty)

Tämä on poliitikkotrilogiani toinen osa, jossa käsittelen toista tärkeintä poliitikkotyyppiä eli heimopäällikköjä. Edellinen osa käsitteli hyväntekijöitä ja viimeisessä osassa on johtopäätösten aika. Nyt kuitenkin niihin päällikkötyyppeihin.

Heimopäällikköjä ei ulkopuolinen välttämättä useinkaan erota hyväntekijöistä, varsinkaan näiden poliittisen uran alku- ja keskivaiheilla. Heille on hyödyllistä, että kaikkia poliitikkoja pidetään yhteiskunnan ja omien eturyhmiensä puolesta uhrautuvina hyväntekijöinä, yhteisten asioiden hoitajina. Sellaisina he siis pyrkivät useimmiten itsekin esiintymään. Mikään ei kuitenkaan voisi olla kauempana totuudesta.

Siinä missä hyväntekijäpoliitikko on varsinkin uransa alussa vilpittömästi muille (siis ainakin omille eturyhmilleen) hyvää tahtova henkilö, heimopäälliköt ovat lähempänä sosiopaatteja. He pystyvät erinomaisesti esittämään sosiaalista, avuliasta, hyväntahtoista ja epäitsekästä ihmistä, mutta todellisuudessa heitä kiinnostaa vain heidän oma menestyksensä ja valtansa. Siinä missä hyväntekijäpoliitikko kokee ainakin jonkinlaisia tunnontuskia joutuessaan uhraamaan yksien edun toisten edun vuoksi kuvitellun suuremman hyvän nimissä, heimopäällikkö uhraa silmää räpäyttämättä mitä ja kenet tahansa suuremman oman hyvänsä vuoksi.

Heimopäälliköt tietävät erinomaisesti millaiset asiat ovat toisten, köh, siis hänen itsensä hyväksi. Esimerkiksi lainsäätäjinä he ovat suorastaan pirullisia. He rakastavat — jos vain rakkautta voivat ylipäätään tuntea — lakeja, joita kansalaiset eivät jaksa, viitsi tai voi jatkuvasti noudattaa tai viranomaiset tehokkaasti valvoa. Pyöräilykypärät, ylinopeudet, miedot huumausaineet, nettipiratismi ja muut vastaavat ovat heidän erityisiä suosikkejaan, sillä näin melkein jokaisesta kansalaisesta tulee rikollinen ja heimopäälliköt pääsevät rahastamaan heidän syyllisyydellään kuin kirkonmiehet ikään (aivan kaikkihan ovat syntisiä). Se tarkoittaa lisää valtaa, lisää veroja, lisää sääntelyä ja lisää syyllisyyttä.

Lisäksi heimopäälliköillä, vaikka eivät itse muista välitä, on kyky tietää, mistä muut välittävät. Tämä kyky auttaakin heitä esiintymään hyväntekijöinä. ”Välitätkö köyhistä,” poliitikko kysyy vastauksen jo tietäen ja jatkaa, ”Hyvä, maksa verosi ja minä huolehdin puolestasi köyhistä.” ”Välitätkö sairaista? Hyvä, maksa verosi ja minä huolehdin puolestasi sairaista.” Ja tottahan toki heimopäällikkö valuttaa osan näistä veroista köyhistä ja sairaista huolehtimiseen, tehdäkseen sekä hyväätahtovat veronmaksajat että avunsaajat poliitikoista — ja erityisesti itsestään — riippuvaisiksi.

Vaikka heimopäälliköt ovatkin vallanhimoisia, täysin häikäilemättömiä poliitikkoja, joiden käsissä valtioiden väkivaltamonopolit ovat kautta historian tuottaneet toinen toistaan kauheampia tragedioita, he eivät demokraattisessa valtiossa ole niitä vaarallisimpia poliitikkoja, vaan vasta toiseksi vaarallisimpia, hyväntekijöiden jälkeen. Vallankumouksellisissa olosuhteissa ja totalitaristissa valtioissa heimopäälliköt toki vievät vaarallisimpien poliitikoiden tittelin, mutta puhutaan nyt demokratiasta. Tai siis seuraavassa osassa…

PÄIVITYS: Kolmas ja viimeinen osa on nyt saatavilla: Ojasta allikkoon.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *