Työttömyys kuriin, eikä mitään selityksiä!

Päivän uutisoinnin mukaan työttömyys lähenee jo kymmentä prosenttia, nuorisotyöttömyys jopa neljännestä työvoimasta. Vielä ollaan jäljessä syyskuisesta veikkauksestani 20% kokonaistyöttömyydestä, mutta kova on suunta sinnepäin, tammikuussa työttömiä oli 35,6% enemmän kuin vuotta aiemmin (ja työttömyyden kasvun hienoisesta hidastumisesta on tuskin syytä olla iloinen). Ja tämä on häväistys, sillä tämäkin ongelma olisi suhteellisen helposti ja nopeasti korjattavissa, jos vain poliittisilta päättäjiltä löytyisi rohkeutta tunnustaa tosiasiat ja ryhtyä toimenpiteisiin.

Työllistäminen on liian kallista.

Suomen Yrittäjien palkkalaskurilla selviää vaivatta, että 2000 euron bruttopalkka maksaa pk-työnantajalle todellisuudessa noin 2800 euroa, josta työntekijä itse saa nettona noin 1560 euroa eli noin 56%. Jos työntekijän tuottavuus eli arvo (nykyinen tai odotettu) yritykselle on alle 2800 euroa, työntekijää ei yksinkertaisesti kannata palkata. Kuitenkin palkkaaminen on absoluuttisesti kannattamatonta vasta, jos työntekijän tuottavuus on alle 1560 euroa, eli 1240 euron keinotekoinen kannattamattomuusikkuna on synnytetty verotuksella ja sääntelyllä.

Työllistämisen kannattavuutta voi parantaa kolmella tavoin: 1) kohottamalla työn tuottavuutta riittävästi, 2) alentamalla palkkaa riittävästi tai 3) vähentämällä työn vero- ja sääntelytaakkaa riittävästi. Työn tuottavuutta yrittäjät pyrkivät parantamaan jatkuvasti muutenkin, joten voitaneen olettaa, että siitä ei lisää pelivaraa löydy. Ratkaisuvaihtoehdoiksi jäävät tällöin palkan alentaminen ja/tai verotuksen ja sääntelyn leikkaaminen.

Työllistäminen on liian riskialtista.

Työllistämisen riskit ovat tietysti eräänlainen kustannus, mutta koska niitä riskejä erikseen pahennetaan yhteiskunnan taholta, on syytä mainita se erillisenä kohtana. Työllistämisen ikuinen riski on se, että yrittäjä on arvioinut tilanteen väärin, eikä joko tarvitsekaan lisää työvoimaa tai henkilövalinta on ollut väärä. Tästä syntyy luonnollisesti tappiota yritykselle, mutta se kuuluu yrittäjyyteen kuin nenä naamaan.

Riskinottaminen on olennainen osa yrittämistä. Mutta jos yrittäjä tekee virhearvion esimerkiksi materiaalien tai toimitilojen suhteen, hän voi virheen huomatessaan pyrkiä rajoittamaan tappioita korjaamalla virheensä pikimmiten — esimerkiksi siirtymällä sopivampiin toimitiloihin.

Työllistämisen yhteydessä tapahtuvia virheitä yrittäjän ei kuitenkaan monissa tapauksissa anneta korjata, ainakaan kovin helposti. Jos yrittäjä palkkaa arviointivirheen vuoksi liikaa työntekijöitä tai vääränlaisia työntekijöitä, näiden irtisanominen voi edellyttää raskasta yt-prosessia ja olla työn ja tuskan takana. Tätä ylimääräistä riskiä vastaan voi tosin suojautua käyttämällä määräaikaista tai vuokratyövoimaa, mikä muutoin saattaisi kuitenkin työnantajallekin olla vähemmän mieleinen vaihtoehto. Lisäksi epävarmimmat ja kiireettömimmät työtehtävät jätetään yksinkertaisesti täyttämättä tai yritetään saada tehtyä esimerkiksi laatutasoa alentamalla optimaalista vähemmällä työvoimalla.

Poliittiset toimenpiteet.

Edellä kuvattuihin epäkohtiin puuttuminen on konkreettisten toimenpiteiden tasolla hyvin, hyvin yksinkertaista.

Ensinnäkin, työnantajien ja työntekijöiden keskinäisen sopimusvapauden kunnioittaminen mahdollistaa työmarkkinoiden joustavuuden lisääntymisen ja sitä kautta helpomman ja rohkeamman työllistämisen. Tämä tarkoittaa suomeksi työehtosopimusten yleissitovuuden purkamista.

Toisekseen ja tärkeämpää on työn keinotekoisten kustannusten leikkaaminen. Ei ole millään tavoin kestävää, että vain niukasti yli puolet työnantajan työllistämiskustannuksista päätyy työntekijälle itselleen. Edellä en edes huomioinut sitä, että sekä työnantajia että työntekijöitä rokotetaan yhteiskunnan taholta myös monin muin tavoin, pääomaveroista ja kulutusveroista lähtien. Yhteiskunnan tuottavan osan taakka on yksinkertaisesti liian suuri, eikä se pysty tuottamaan riittävästi elättääkseen koko yhteiskuntaa. Tilannetta voisi verrata siihen, että maanviljelijä joutuisi kyntämään peltoa kymmenien kilojen kivireppu selässä ja rautapallokahle nilkassaan.

Yhteiskunnan kestämätön huoltosuhde.

Perimmäinen syy työttömyyteen ja yleensäkin kansantalouden moniin ongelmiin on se, että tuottava väestönosa on laitettu kustantamaan kaikkien muiden ylläpito. Jos yhteiskuntaa verrataan perheeseen, nykytilanteessa työtä tekevä perheenisä tai -äiti elättää työllään kotona olevan puolisonsa, lapsensa ja eläkkeellä olevat omat ja puolisonsa vanhemmat sekä byrokraatin, joka työkseen suunnittelee, kuinka tuottavaa työtä tekevän perheenisän tai -äidin tulot käytetään. Vertaus on toki karkea kärjistys, mutta kutakuinkin juuri tästä on kyse.

Tuottavalle väestönosalle on toinenkin nimi, nimittäin yksityinen sektori. On toki totta, että julkiseen sektoriin kuuluu paljon asioita, joita tehtäisiin joka tapauksessa ilman julkisen sektorin olemassaoloakin, kuten koulutus- ja terveydenhuoltopalvelut sekä turvallisuuden, järjestyksen ja oikeuden ylläpito. Nämä voitaisiin periaatteessa lukea tuottavaan väestönosaan, mutta kompastuskiveksi muodostuu se fakta, että yksityinen sektori tuottaisi nämä asiat eri tavalla ja eri suhteissa verrattuna julkiseen sektoriin. Tällöin julkisen sektorin tuottamina niissä on väistämättä ainakin jonkin verran tehottomuutta ja poliittisesta ohjauksesta johtuen usein jopa paljonkin.

Tästä johtuen meidän on todettava, että tuottavaa työtä eli ihmisten vapaaehtoisesti hankkimien tuotteiden ja palveluiden tuottamista Suomessa tekee 1,7 miljoonaa ihmistä. Näiden elätettävinä on 3,6 miljoonaa muuta suomalaista, puhumattakaan ulkomaille menevistä erilaisista kehitysavuista, ilmastotuista ynnä muista vastaavista. Jokainen yksityisellä sektorilla yrittävä ja työskentelevä elättää siis itsensä lisäksi keskimäärin 2,11 muuta suomalaista.

Kuten edellä todettiin, osa julkisen sektorin töistä kuuluu tuottavaan työhön, pääasiassa siksi, että ne mahdollistavat osaltaan yksityisen sektorin tuottavuutta. Mutta koska julkisen sektorin toimintaan kuuluu olennaisesti tehottomuus ja ylisuuret kustannukset, on koko julkinen sektori laskettava huoltosuhteen saavalle puolelle. (Analyysiä vääristänee jonkin verran myös se, että osa yksityisestä sektorista tekee alihankintaa julkiselle sektorille, mutta tämä virhe toimii toiseen suuntaan eli tasapainottaa edellistä.) Tällöin ylivoimaisesti kallein elätettävien ryhmä on julkisen sektorin työllistämät 0,65 miljoonaa ihmistä.

Julkinen sektori ei toki ole kallein ryhmä kokonsa puolesta, esimerkiksi pelkästään työvoiman ulkopuolella olevia on 2,7 miljoonaa. He ovat kallein ryhmä siksi, että he kuuluvat työvoimaan ja tekevät tuottamatonta työtä ja saavat siitä palkkaa, joka on tuottavan työn tekijöiltä verotettua. Toisin sanoen, sen lisäksi, että julkinen sektori on kustannus yksityiselle sektorille, se on myös pois yksityisen sektorin voimavaroista. Talouden tilanne olisi hyvinkin erilainen, jos julkinen sektori työllistäisi vain 0,3-0,4 miljoonaa ihmistä, jolloin yksityisellä sektorilla olisi varaa ja resursseja työllistää paitsi koko julkisen sektorin vaje, myös jopa satoja tuhansia ihmisiä enemmän.

Tämä tilanne voisi myös hyvin olla todellisuutta, jos 1990-luvun alun laman jälkeen olisi lähdetty toiseen suuntaan. Käytännössähän koko viimeisen kahden vuosikymmenen yksityisen sektorin tuottavuuden kasvu on ohjautunut julkisen sektorin kasvuun. Työpaikat ovat siis syntyneet julkiselle sektorille yksityisen sektorin kustannuksella. Jos näin ei olisi tehty, yksityinen sektori olisi voinut käyttää tuottavuuden kehittymisen hedelmät yksityisen sektorin itsensä kehittämiseen. Tämä olisi mahdollistanut entistä suuremman kasvun — ja työllisyyden.

Menneitä virheitä ei tietysti saa tekemättömiksi, mutta talouden suunnanmuutos on edelleen mahdollinen. Julkisen sektorin, verotuksen ja sääntelyn leikkaaminen on toki poliittisesti raskasta ja voi aiheuttaa lukuisiakin henkilökohtaisia kärsimysnäytelmiä — esimerkiksi jostain Kelan tai Työvoimatoimiston asiakaspalvelusta kerätyllä 30 vuoden työkokemuksella voi olla hankala löytää kysyntää yksityiseltä sektorilta — mutta se tuska on joka tapauksessa edessä, ja mitä kauemmin siihen menee, sitä suurempi se tuska on. Yksityisen sektorin kantokyky tulee katkeamaan väistämättä jossain vaiheessa — kasvava ja suuri työttömyys on jo nyt osoitus sen selvästä ylittymisestä — nykyisen kehityksen jatkuessa, ja kun niin käy, massatyöttömyys, asunnottomuus sekä lukuisat muut kärsimykset tulevat olemaan arkipäivää.

Jotain on tehtävä. NYT!

Talouden korjaaminen olisi aloitettava jo nyt eikä eduskuntavaalien jälkeen. Mutta koska niin ei tule käymään nykyisten päättäjien tarrautuessa kiinni valta-asemiinsa vaikka väkisin, on eduskuntavaaleihin saatava mukaan rohkean ja korjaavan talouspolitiikan toteuttajia.

On kuitenkin yhtä lailla tärkeää, että muutoksia ei toteuteta liian radikaalisti inhimillisistä seurauksista välittämättä. Tähän Liberaalien tavoiteohjelman kohdat, kuten työehtosopimusten yleissitovuuden purkaminen ja negatiivisen tuloveron mallilla toteutettu perustulo, ovat omiaan. Ne lisäävät työmarkkinoiden joustavuutta ja helpottavat julkisen sektorin leikkaamista aiheuttamatta kärsimystä kansalaisille.

Jos olet samaa mieltä suunnanmuutoksen tarpeellisuudesta, älä jää toimettomaksi. Tutustu Liberaaleihin esimerkiksi Helsingissä torstaina klo 18 OlutRavintola Kaislassa (jossa on puoluepoliittisesti sitoutumaton Liberaalimafia-tapahtuma, mutta siellä on usein monia Liberaaleja paikalla) tai vaikkapa lauantaina Jyväskylän kävelykadulla klo 12-16 Liberaalien kannattajakorttikeräyksessä. Osoitteesta liberaalit.fi löytyy luonnollisesti lisää tietoja. Ja täytä ainakin Liberaalien kannattajakortti helposti ja maksutta netissä osoitteessa puolueeksi.liberaalit.fi.

Tulevaisuutemme avaimet ovat käsissämme. Onko meillä rohkeutta käyttää niitä? Nykyisillä vallanpitäjillä ei ole. Sinä päätät.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *