Kokoontumisen vapaudesta ja elintenluovutuksesta vielä

Eilinen pikainen kirjoitukseni herätti aika kovaa kommentointia, johon kirjoittamani kollektiivinen vastaus venyi sen verran pitkäksi, että nostan sen tähän omaksi blogikirjoituksekseen.

Kokoontumisen vapaus

Jos verrataan tilannetta libertaariin yhteiskuntaan, jossa ei olisi lainkaan julkista (”yhteisesti omistettua”) omaisuutta vaan ainoastaan yksityisiä tiloja, niin kaikkea kokoontumista edellyttäisi maanomistajan lupa, joko erikseen haettu tai vuokrattu tai muuten saatu (esim. maanomistaja on tietyin valitsemineen ehdoin antanut alueen vapaaseen käyttöön). Tässä ei ole sinänsä mitään ongelmaa, vaikka teoriassa kokoontuminen voisikin olla nykyistä rajoitetumpaa.

Nykytilanteessa meillä kuitenkin on julkisia tiloja, joihin tuo kyseinenkin joki lukeutuu. Koska se on ”yhteisesti omistettua” tilaa, niin alueella on voitava kokoontua vapaasti, ilman lupia tai ilmoituksia kenellekään. Aluetta tai sitä sivuavia yksityisalueita ei tietenkään saa tuhota, roskata tai muuten haitata ilman asianomaisia lupia, mutta se on täysin eri asia kuin kokoontuminen, jos ylipäätään on mahdollista kokoontua aiheuttamatta haittaa.

Ilmoitusvelvollisuuden erityisenä ongelmana on se, että ilmoittajasta tulee vastuullinen, vaikka tapahtuma olisi sen verran spontaani, että ilmoittajalla ei ole mitään auktoriteettia osallistujien määrän tai laadun suhteen, puhumattakaan tapahtuman tarkasta ajasta, paikasta ja kestosta. Toki on varmasti niin, että suuren tapahtuman osallistujista on hankala löytää jonkin mahdollisen yksittäisen tihutyön tekijää, mutta eipä tuollaisen tapahtuman mahdollisesti viranomaisille ilmoittava henkilö sen paremmin sitä voi löytää tai estää. Kuten joku sanoikin, moni olisi varmasti kaljakellunut, vaikka kyseisen keskustelupalstan perustajat olisivat vedonneet yleisöön, että eipäs kaljakellutakaan.

Elinten ”luovutus”

Tämä kysymys on todellakin periaatteellinen. Itse pidän yksilön koskemattomuutta niin tärkeänä, että sen tulee koskea myös aivokuollutta ja täysin kuolluttakin. Jos siitä lipsutaan, mennään hyvän matkaa sitä vaarallista tietä, joka kyseenalaistaa lopulta myös elävien oikeuden koskemattomuuteen. (No, tämä pointti on tosiaankin akateeminen, sillä nykyisinkin yksilöiden koskemattomuutta loukataan monin tavoin, verotuksella, asevelvollisuudella, ja niin edelleen. Se ei kuitenkaan ole mikään perustelu loukata yksilöitä lisää.)

Sallimusolettama ei myöskään ole edes ainoa ratkaisu siirtoelinpulaan.

Jos kerran 90% väestöstä on valmis elintenluovuttajaksi, niin pelkästään aktiivisella kampanjoinnilla on varmasti saatavissa merkittäviä lisäyksiä luovuttajien määrään. Oman elintenluovutustestamenttini allekirjoitin 11.3.2002 hammaslääkärikäynnin odotustilassa seinäjulisteen innoittamana. Entä jos joku asiasta huolestunut kansalaisjärjestö ryhtyisi vaikkapa feissaamaan asian tiimoilta?

Nykyisten rajoitusten purkaminen olisi myös askel eteenpäin. Jos elintensiirroilla saisi tavoitella taloudellista hyötyä, ihmiset (yrittäjät etunenässä) myös keksisivät innovatiivisia keinoja saavuttaa sitä ilman, että uhraukset olisivat suuremmat kuin saatava hyöty.

Esimerkiksi vakuutusyhtiöillä olisi kannustin hankkia edullisia siirtoelimiä sairausvakuutusasiakkailleen, jolloin yhtenä lähteenä voisivat olla yhtiön henkivakuutusasiakkaat, joita yhtiö voisi kannustaa lisäkorvauksilla edunsaajille tai alennuksilla vakuutusmaksuihin, jos asiakas suostuu elintenluovutukseen aivokuolleena tai muuten kuolemaisillaan.

Tämä myös kannustaisi löytämään tehokkaampia ratkaisuja elintenluovuttajien löytämiseksi muiden potilaiden joukosta.

Kolmas näkökulma on bioteknologia. Joitakin siirtoelimiä on jo saatu muilta eläimiltä ja elinten suoranainen kasvattaminenkin kehittyy jatkuvasti. Elintenluovutuksen sallimusolettama olisi jopa haitallinen tämän teknologian edistymisen kannalta, sillä se laajentaisi siirtoelinten huomattavan edullista saatavuutta ja tekisi monet teknologiahankkeet kannattamattomammiksi.

Teknologian kehittymisessä on kuitenkin potentiaalia vapauttaa meidät lopulta kokonaan elintenluovuttajien tarpeesta, jos ja kun siirtoelimen tarvitsijalle voidaan joskus kasvattaa uusi elin hänen omista soluistaan. Tällaisen teknologian kehitystä ei kannata ehkäistä tuhoamalla sen markkinoita.

Jos siis lähdetään sinne jonkun peräänkuuluttamalle utilitaristiselle linjalle, niin suurin kokonaishyöty lienee saavutettavissa nimenomaan tuon teknologisen kehityksen kautta, eikä kenenkään oikeuksia tarvitse rikkoa. Toki teknologian kehitystä voi joutua odottamaan, siksi siirtoelinten vapaaehtoisia markkinoita ei pitäisi estää. Ihmiskauppa ja ihmisten vahingoittaminen näiltä saatavien elinten vuoksi olisi silti edelleen väärin, joten se ei ole mikään perustelu elinkaupan kieltämiselle.

On siis tärkeää huomata, että nykyinen siirtoelinpula johtuu olemassaolevista rajoituksista eli valtion omasta toiminnasta, kuten eilenkin linkkaamassani blogissa Santtu kirjoitti. Jos elinkauppaa ei olisi kielletty ensinkään, pulaan olisi jo löytynyt markkinaehtoinen ratkaisu.

Uusien säännösten (tässä tapauksessa sallimusolettaman) luominen olisi vain purkkaratkaisu, joka synnyttäisi omat ongelmansa, kuten elintensiirtoja hyväksymättömien harvojen oikeuksien ja todennäköisesti myös uskonnollisten tunteiden loukkaamisen. Seuraavaksi sitten säädettäisiin uutta lakia, joka vapauttaa jotkut nimeltä mainitsemattomat uskontokunnat sallimusolettamasta ja oltaisiin entistä monimutkaisemmassa tilanteessa.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *