Lisää inflaatiosta ja hinnoista

Taannoinen mielipidekirjoitukseni poiki melko hedelmättömän, mutta vilkkaan keskustelun Keskisuomalaisen keskustelupalstalla. (Tosin täytyy sanoa, että aloin keskustelun myötä käsittää, mitä tuntemuksia Octavius tarkoitti äskettäin kokeneensa.) Yksi monista panoksistani tuohon keskusteluun oli eilinen pitkä kommentti, jonka toisinnan muokattuna tähän, koska siitä tuli ihan kelvollinen. Olkaatten hyvät. Myös Lasse Pitkäniemen artikkeli aiheesta on lukemisen arvoinen.

Inflaatio, raha ja verot

Veronkevennykset eivät lisää rahan määrää, koska kyse on ainoastaan siitä, että julkinen sektori antaa kansalaisten pitää hiukan enemmän omia rahojaan itsellään. Verot menevät valtiolle ja kunnille eivätkä poistu kansantaloudesta.

Kaikkialla inflaatiosta kärsivät käytännössä eniten köyhät, niin Zimbabwessa kuin täälläkin. Zimbabwen räikeässä hyperinflaatiossa se vain korostuu, mutta samanlaista se inflaatio on ilman hyper-etuliitettäkin, pienempää vain. Lainaan seuraavassa esimerkkiä Henry Hazlittin mainiosta Economics in One Lesson -teoksesta. (Esimerkki on hyvin yksinkertaistettu eikä ota esimerkiksi mitään EU-näkökulmia huomioon. Mainittu valtio on kuvitteellinen. Lisäksi vedän tämän ulkomuistista, joten Hazlittia ei pidä syyttää, jos muistin väärin. :-))

Olkoon kansantaloudessa neljä ryhmää, A, B, C ja D. Jokaisella on oma tulotasonsa, mutta merkitään jokaisen tulotasoa alkutilanteessa indeksiluvulla sata. Sitten valtio aloittaa vaikkapa suuren rakennusprojektin, jota se ei jostain syystä halua rahoittaa normaalisti lainalla tai verotuloilla, vaan päättääkin keskuspankin kautta painaa lisää kansallista paperivaluuttaa, jolla maksaa rakennusprojektin.

Edustakoon ryhmä A rakennusteollisuudesta tulonsa saavaa kansanosaa. (Hazlittin esimerkissä ryhmä A oli aseteollisuus johtuen sen ajankohtaisuudesta kirjan julkaisuvuonna 1946.) Koska valtion käynnistämä suuri rakennusprojekti edustaa rakennusteollisuudelle kohonnutta kysyntää, ja vieläpä maksukysyistä sellaista, ryhmän A tulotaso kohoaa nopeasti 40% eli indeksilukuun 140. Ryhmällä A on nyt huomattavasti kohonnut ostovoima, mikä kohottaa kulutustuotteiden kysyntää ja siten niiden hintoja. Hinnat nousevat aluksi vaikkapa 10% eli kuluttajahintaindeksi nousee arvoon 110.

Ryhmä B edustaakin kulutustuotteiden piiristä tulonsa saavia. Lisääntynyt kysyntä ja hintojen nousu nostaa heidänkin tulotasoaan. Oletetaan että kilpailu on kovaa ja voittomarginaali ei muutu nousseista hinnoista huolimatta, vaan nousu menee työntekijöiden ansioihin, jolloin ryhmän B tulotaso nousee indeksiin 110.

Seuraavassa vaiheessa kuluttajatuotteisiin sekä ylellisyystuotteisiin kohdistuu sekä ryhmien A että B kohonnut ostovoima, joka nostaa kysyntää ja aiheuttaa edelleen nousupaineita hintoihin… Tässä vaiheessa hinnat ovat kuitenkin kohonneet jo 10% ja ovat kohoamassa lisää, mutta ryhmien C ja D tulotasot ovat edelleen alkutasolla, indeksissä 100. He ovat jo siis kärsineet rahamäärän lisääntymisestä.


Kuvaajassa esitetään, kuinka 30% rahan määrän lisäys (rahainflaatio) yhtenä vuonna voisi näkyä maltillisena 3,33% yleisen hintatason nousuna (hinta”inflaatio”) seuraavat kahdeksan vuotta, jolloin hintataso saavuttaisi rahatason.

Prosessi jatkuu niin kauan, että rakennusteollisuuteen liikkeelle pantu uusi raha jakautuu melko tasaisesti kaikille ryhmille. Jos kansantaloudessa on kilpailua rajoittavia säännöksiä tai melko suuren väestön osan (vaikkapa ryhmän D) tulotaso riippuu hitaista poliittisista prosesseista, kuten sosiaaliturvan tasosta päättämisestä, niin tämä tasoittuminen voi kestää pitkäänkin. Ensimmäiset korotukset viimeisen ryhmän tulotasoon saattavat tulla vasta kun hintataso on noussut 20% tai jopa 30%.

Lopulta kuitenkin kaikkien ryhmien tulotasot asettuvat keskenään samaan indeksilukuun. Rahan määrä on kasvanut, hinnat ovat nousseet, mutta kaikki ryhmät ansaitsevat toisiinsa nähden suhteessa saman verran kuin alkutilanteessa, ja niiden suhteellinen ostovoima on sama kuin alkutilanteessa. Kaikki näyttää hyvältä päällisin puolin.

Ongelma on vain siinä, että ne ryhmät, joiden tulotaso ja ostovoima kasvoivat viimeisinä, menettivät osan tuon siirtymäajan tuloistaan inflaatiolle. Tätä menetystä he eivät saa koskaan takaisin. Toisaalta, ryhmä A, joka ensimmäisenä sai painotuoretta uutta rahaa, sai siirtymäajan aikana nauttia suhteellisesti muita korkeammasta ostovoimasta, ja sen hedelmät pysyvät heillä hamaan tulevaisuuteen. Käytännössä siis rahan inflaatio oli tulonsiirto kaikilta muilta sille ryhmälle, jolle valtio päätti maksaa rahalla, jota ei siihen asti ollut olemassa.

Kysymys kuuluu, keille todellisessa maailmassa esimerkiksi EKP:n luoma uusi raha (kuten lyhytaikaiset edulliset lainat, joita tehtiin mielivaltaisia määriä subprime-kriisin aikana) menee? Kyllä vain, pankeille, jotka puolestaan osittaisen kassavarantonsa puitteissa luovat itsekin uutta rahaa asiakkailleen lainojen muodossa…

Valtaa pitävät poliitikothan inflaatiosta myös hyötyvät. Sen ansiosta he voivat toteuttaa mielihalujaan ja toteuttaa lempiprojektejaan, ja maksumiehinä ovat keskiluokka ja köyhät ilman että he edes itse sitä tajuavat. Täydellinen rikos todellakin! Tosin keskivertokansanedustaja ei todennäköisesti edes ymmärrä mistä on kyse, vaan todella vilpittömästi uskoo, että rahan määrää joudutaan lisäämään vastauksena hintojen nousulle.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *