Mielipidekirjoitus: Vaalirahoitus on oire demokratian kriisistä

Lähetin oheisen tekstin tänään Keskisuomalaiseen. Merkitsen tähän päiväyksen, jos julkaisevat. Päivitys 7.6.08: Kirjoitus julkaistu 6.6. Ksml:ssa.

Edustuksellisen demokratian keskeinen ero esimerkiksi antiikin Ateenan suoraan demokratiaan on se, että yhteisistä asioista päättämiseen ei tarvita aina koko väestön kokoontumista yhteen. Sen sijaan pieni joukko väestöstä valitaan vaaleilla määräajaksi tekemään päätöksiä kaikkien puolesta ja valvomaan yhteistä etua. Olennaista järjestelmälle on se, että vaaleissa katsotaan valikoituvan monipuolisesti mahdollisimman suurta osaa väestöstä edustavia henkilöitä.

Onko kuitenkaan näin? Huippu-urheilijoita ja muita julkisuuden henkilöitä lukuunottamatta poliitikon tie eduskuntaan voi olla pitkä ja kivinen, alkaen usein jo nuorena jonkin puolueen nuoriso-organisaatioon liittymällä. Ajan myötä kuvioihin astuvat kunnallispolitiikka ja ehkä myös osuuskauppojen ja seurakuntien valtuustot. Harva tavallinen kansalainen menestyy vaaleissa ensimmäisellä yrittämällä, vaan urakehitys puolueorganisaatiossa ja ruohonjuuritasolla voi kestää vuosia tai jopa vuosikymmeniä ennen etenemistä ylimmille tasoille.

Tämän prosessin aikana poliitikot oppivat paljon paitsi puolueestaan, myös yhteiskunnasta yleensä, joskin luonnollisesti heidän oman viiteryhmänsä näkökulma painottuu voimakkaasti kokemuksen annissa. Oppiminen ja tiedon lisääntyminen on tietenkin aina hyväksi, mutta tämä voi olla jossain määrin myös haitallista näkökulmien rajoittuessa.

Pitkä prosessi tarkoittaa kuitenkin sitä, että omaan poliittiseen uraan on investoitu suuria määriä aikaa ja vaivaa. Kyse on lukemattomista viikonlopuista ja arki-illoista poissa perheen parista, vaalilautakuntavuoroista, mainosten jakamisesta, kahvin kaatamisesta kuppeihin, tilaisuuksista, joihin tulee vain kourallinen kuulijoita, ja niin edelleen. Luonnollisesti tälle investoinnille halutaan myös tuloksia, eli niitä ääniä olisi vaaleissa saatava. Tähän liittyy suoraan vaalibudjettien ja siten rahoitustarpeen kasvaminen.

Vaalirahoitusdebatti on kuitenkin vain oire syvemmästä ilmiöstä, joka liittyy poliitikkojen urautumiseen. Siinä missä entistä harvempi kansalainen nykyään edes kuuluu mihinkään puolueeseen, saati osallistuu sen toimintaan, poliittinen valta keskittyy yhä useammin pitkän uran tehneille ammattipoliitikoille. Voidaanko siis enää sanoa, että valtaa käyttävät poliitikot ovat edustava otos koko kansasta?

Antiikin Ateenassa päättäjiä valittiin toimielimiin arvalla. Sillä tavoin saataisiin varmasti edustava otos, ja ajatus on ainakin keskustelemisen arvoinen. Ateenalaisesta demokratiasta haluaisin kuitenkin erityisesti nostaa esille erään toisen elementin, eli sen, ettei kukaan voinut toimia samassa poliittisessa tehtävässä kuin korkeintaan kahdesti.

Nykyisinhän sama rajoitus koskee meillä vain presidenttiä. Pääministerinä, hallituksessa, kansanedustajana tai vastaavissa kuntatason tehtävissä voi periaatteessa toimia rajattomasti. Jos kuitenkin asettaisimme myös näille toimille kahden kauden rajan ja samalla ehkä myös lyhentäisimme kausia hieman, niin poliitikkojen vaihtuvuus lisääntyisi merkittävästi ja urautuneisuus vastaavasti vähenisi, kun politiikasta ei voi saada ammattia loppuiäkseen.

Ihanteellisimmillaan poliittinen vastuu voisi olla sivutoimi, josta yhden tai kahden kauden jälkeen palataan takaisin oikeisiin töihin. Ehkäpä myös päättäjien edustavuus paranisi tällöin ilman, että heidät alettaisiin valita arvalla.

Pasi Matilainen
Keski-Suomen Liberaalien puheenjohtaja
Liberaalien puoluehallituksen jäsen
Jyväskylä

3 thoughts on “Mielipidekirjoitus: Vaalirahoitus on oire demokratian kriisistä”

  1. Hyvää pohdintaa.

    Poliittisen uran tekeminen tosiaan alkaa monella jo hyvin nuorena. Mutta epäilen, että poliittiselle uralle lähtemiseen ei kovinkaan usein vaikuta se, että politiikasta on mahdollisuus saada ns. eläkevirka. Useimmiten suurin vaikuttava tekijä lienee kuitenkin halu vaikuttaa asioihin.

    Johtopäätökseni tässä asiassa onkin, että kausien rajoittaminen ei vaikuttaisi niin että ammattipoliitikkojen määrä vähenisi. Ennemminkin määrä voisi jopa kasvaa, kun entistä useampi pääsisi käymään politiikan ylemmillä tasoilla ja saada tunnettavuutta. Kausien rajoitus kuitenkin pakottaisi nämä politiikan ammattilaiset keksimään muita tapoja tehdä politiikkaa.

    Tuloksena voisi olla entistä enemmän Soininvaaran kaltaisia vapaita kirjailijoita, jotka pyrkivät vaikuttamaan yhteiskuntaan parlamentaarisen järjestelmän ulkopuolelta luomalla keskustelua, mikä olisi mielestäni erittäin tervetullutta.

  2. Minusta kansanedustajienkin kausia pitäisi ehdottomasti rajoittaa. Nyt meillä on aivan liikaa ammattipoliitikkoja jotka ovat istuneet eduskunnassa jopa useita vuosikymmeniä!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *