Luovan työn tarkoitus ja miksi se ei aina toimi niin

Käytän käsitettä luova työ sellaisista työtehtävistä, joissa luodaan tai tehdään jotain uutta tai muutetaan jotain olemassaolevaa toisenlaiseksi. Käsite ei ota sinänsä kantaa siihen, onko saavutettu jotain faktisesti parempaa tai huonompaa kuin entinen, joskin positiivinen kehitys on jonkinlainen idealistinen perusoletus. Tässä artikkelissa pohdin luovan työn käsitettä ja sitä, miksi se käytännössä ei aina toteudu optimaalisesti.

Moni työ voi olla luovaa, mutta vielä useampi sitä ei voi olla. Esimerkiksi lannanluonti ei nimestään huolimatta ole tässä mielessä luovaa, eivätkä myöskään vaikkapa linja-autonkuljettaja, kassanhoitaja, ruohonleikkaaja, poliisi tai sihteeri ole luovia ammatteja. Tällaiset ovat pikemminkin rutiinitehtäviä, joskaan ei niitä pidä väheksyä, sillä niiden hoitaminen on käytännössä edellytys luovien töiden tekemiselle. Rutiinityöt eivät ole kovin mediaseksikkäitä ja sekä niiden arvostus että palkat eivät ehkä ole sieltä huikeimmasta päästä, mutta yhtä kaikki ne ovat tärkeitä tehdä, ja niiden tekijöille kuuluu täysi kunnioitus.

Yksi oleellinen osa luovaa työtä on vanhan tuhoaminen. Uusi tuote tai sovellus usein korvaa jotain vanhaa, vaikkakaan ei välttämättä tietoisesti. Ei varmaan höyrykoneenkaan keksijä tarkoittanut saattaa koko joukkoa vetojuhtia tarpeettomaksi, puhumattakaan lukemattomista työläisistä, jotka tehokas voimanlähde korvasi. Positiivinen tapa nähdä asia on se, että luovuuden tuloksena vanhat tehtävät tulevat hoidettua ja suuri joukko ihmisiä vapautuu tekemään jotain muuta.

Tähän asti homma toimiikin hyvin, sillä uusia keksintöjä ja niiden sovelluksia kehitetään jatkuvasti. Nykyisin ehkä liiankin hyvin, sillä muutosvauhti on joillekin jopa liian nopeaa, ja työttömäksi jääneet ihmiset syrjäytyvät eivätkä löydä helposti uusia töitä, varsinkin jos se edellyttäisi uutta koulutusta. Yhtenä suurena syynä tälle on se, että kaikki luovan työn tekijät eivät hoida hommiaan oikein.

Parhaimmillaan luova työ on nimittäin sellaista, jossa sen tekijä pääsee tekemään itsensä tai omaa työtään tarpeettomaksi. Esimerkiksi ohjelmoija voi tehdä ohjelman, joka tekee jotkin rutiininomaiset osat hänen töistään automaattisesti, jolloin ohjelmoija vapautuu tekemään jotain muuta. On kuitenkin olemassa eräs tärkeä ammatti, jota ei usein ajatella tällä tavoin luovana työnä. Työnimike on kansanedustaja.

Kansanedustajat ovat mitä parhaimmaissa asemassa tekemään muutoksia ja soveltamaan parhaita ideoita. Lisäksi he tuottavat joskus aivan uusiakin lakeja. Kuitenkin sen sijaan, että tekisivät omalla työllään itsensä tarpeettomiksi, kansanedustajilla on kova tarve tehdä itsensä tarpeellisiksi! Luvataan yhdelle sitä, toiselle tätä, säädetään lisää lakeja ja asetuksia, ja ennenkaikkea haalitaan itselle mahdollisimman paljon töitä ja vaikutusvaltaa jopa siinä määrin, että kansanedustajat tarvitsevat entistä enemmän avustajia, kun omat kädet eivät enää riitä kaikkeen.

Tämän toiminnan tuloksena valtio kasvaa ja ulottaa lonkeroitaan yhä laajemmalle. Byrokratia niin ikään lisääntyy, kun sille ja tälle eturyhmälle tulee olla poikkeus yhteen jos toiseenkin säännökseen. Ajan myötä kansanedustajat alkavat jopa luulla – ja epäilen että näin on jo käynyt – tietävänsä ihmisten asiat paremmin kuin ihmiset itse, mikä virheellisesti oikeuttaa yhä useampien päätösten tekemisten ihmisten puolesta.

Kansanedustajien itselleen keräämä lisätyö johtaa tietysti luontevasti työstä saatavan palkan korotuksiin. Ja tietenkin se lisää mahdollisuuksia medianäkyvyyteen ja sitä kautta uudelleenvalintaan. Ettei vaan työ jäisi kesken. Se vaan ei enää ole oikein luovaa työtä, mutta ei käy ihan rutiinitehtävistäkään. Mitä työtä se sitten on? Aivan oikein. Turhaa työtä.

Mikäli kansanedustajat tekisivät työnsä kunnolla, vapauttaisivat he mahdollisimman paljon sekä kansalaisten voimavaroja että omiaan muuhun tuottavaan käyttöön. Ideaalisesti lopputuloksena olisi lainsäädäntö, joka vapauttaisi ihmiset itse elämään omaa elämäänsä eikä tekisi yhä useammasta riippuvaista valtion almuista. Sellaista lainsäädäntöä voisi sitten valvoa ja päivittää yhteiskunnan ja toimintaympäristön muuttuessa pienenevä joukko kansanedustajia ja näiden avustajia.

Tämä hienolta kuulostava idea kaatuu tietysti kannustinongelmaan. Miksi kukaan kansanedustaja toimisi noin, sillä eihän se hyödytä heti suoraan välittömästi heitä itseään? Sen takiahan he toimivat niin kuin toimivat nykyisin, koska siitä on heille itselleen etua. Aivan kuten kuka tahansa.

Jos kohta onkin hankalaa keksiä, kuinka kannustaa kansanedustajia parempaan lainsäädäntötyöhön, on ainakin mahdollista poistaa kannustimet toiseen suuntaan: rajoitetaan edustajien toimikaudet kahteen ja valitaan edustajat antiikin Ateenan malliin arvalla. Kahteen kauteen vaadittaisiin jo melkoista tuuria, ja lisäksi edustajat tulisivat keskimäärin tasapuolisesti kaikista väestöryhmistä automaattisesti, ilman kiintiöitä. Arpaonnesta voisi kerran kieltäytyä. Tietenkin jatkuvuuden parantamiseksi vain puolet edustajista tulisi vaihtaa kerralla. Ja lopuksi edustajien palkka tulisi sitoa elinkustannusindeksiin ilman muita korotuksia.

Kun näin jokaisella edustajalla olisi neljän vuoden päästä hyvin todennäköisesti edessä paluu arkeen, olisi myös kannustinta tehdä siitä arjesta paras mahdollinen. Harvoinhan nykyisin nimittäin vaikutusvaltaisimmille edustajille käy ohraisesti vaaleissa ja valtakausi jatkuu omaan luopumiseen asti. Ehkäpä kuvaamassani mallissa edustajat saisivat oikeasti tehtyä luovaa työtä eivätkä vain turhaa työtä.

2 thoughts on “Luovan työn tarkoitus ja miksi se ei aina toimi niin”

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *